Sydämessä on ahdistus

Joskus ihminen joutuu tallustamaan kiven läpi, joka oikeastaan sillä hetkellä saattaa tuntua vuorelta. Ei ole oikotietä, ei mahdollisuutta mutkitteluun, ei kiertoteitä, vaan on kuljettava raskaimman kautta päästäkseen eteenpäin. Omissa tunnelmissa hiljakseen alan olla voiton puolella,  jahka huominen on ohi. 

Jo pari viikko ennen näitä päiviä, alkoi unettomuus ja etenkin aamuyöllä herääminen. Tulevien asioiden kohtaaminen aiheutti etukäteisahdistusta. Tällä viikolla käytin tyttäreni pyörtymisen ja pyörryttävien olotilojen vuoksi lääkärillä ja  edeltävä yö ja tulosten odottaminen vei miltei järjen. En ymmärrä miksi sitä lasten osalta pelkää aina pahinta, vaikka järkikin tietää, ettei aina niin kovin tarvitsisi pelätä. Ehkä se pelkääminen on varautumista pahimpaan tai ehkä se on silkkaa puhdasta pelkoa. Kuitenkin maailmassa tapahtuu niin paljon pahoja asioita, että väkisinkin pelko hiipii ajoittain sisimpäämme ja meinaa tukehduttaa ja viedä kaiken hapen.

Tyttären tuloksissa ei ollut niin mitään hälyyttävää, vain pelkkä ilmeinen eli rautaa pitää saada lisäaineena. Mikä tulvahtava helpotus ja kiitollisuuden tunne vyöryikään ylitseni ja hetken pystyin nukkumaan jännityksen aiheuttamalta väsymykseltä, kunnes kohti seuraavaa ahdistusta. 

Eilen hyvästelimme ystävämme viimeiselle matkalleen ja edesmenneen äiti ja pappikin sanoivat samaa, "elämä on valoa ja varjoja". En halua osanottoja ystävän menetyksestä, koska ne sanat kuuluvat edesmenneen puolisolle, siskolle ja äidille. Kyseessä oli erityisesti miehelleni tärkeä ja pitkäaikainen ystävä, mutta siltikin liian varhain poisnukkuneen menettäminen tuntuu järjenvastaiselta ja sellaiselta asialta, että voiko se olla tottakaan. Kun katselin muistotilaisuudessa edesmenneen hymyileviä valokuvia, kaikki tuntui väärältä ja elämän mielettömyys raastoi mieltä. 

Liian varhain täältä poislähteneet toki rikkovat omaa turvallisuudentunnetta ja lietsovat pelkoa, kuka meistä on seuraava, nyt joukostamme puuttuu yksi. Elämä ei ole enää sitä nuoruuden hulvattomuutta, etenkään aikaa ennen lapsia, jolloin uskoin olevani kuolematon ja elämän olevan loputtomia vuosia pullollaan. Nyt alamme olla siinä iässä, että kuka tahansa voi jo yllättäen poistua seurastamme. Kaikki tämä on hyvin pelottavaa ja siltikään synkkyydelle ei saa antaa liikaa sijaa, vaan elämää on ylistettävä. Elämä jatkuu ja saamme onnekkaina olla osa tätä elämän kiertokulkua ja siitä tulisi ottaa kaikkein paras irti. Siltikään sitä parasta ei aina irti saa, jollei ajoittain tunne surua ja ahdistusta, kaikki tunteet kuuluvat nimittäin ihmisyyteen ja vain kokiessaan myös varjon hetket, voi tuntea täydellisen täyteläistä iloa ja onnea. 

Eilen kävimme myös katsomassa muistisairaita appivanhempia ja anopin reaktio minut nähdessään raastaa mieltäni. Anoppi purskahti itkuun ja piti minusta lujaa kiinni, hokien sinä olet siinä. Tuo hetki oli niin koskettava, etten varmasti unohda sitä ikinä.

Huomenna meillä on vielä tyttären sydäntutkimukset, huom. rutiini sellaiset ja tytär on kasvanut hurjaa tahtia, energiaa on kuin pienessä kylässä ja järkeni tietää, että kaikki on yhtä hyvin, kuin kaikilla aiemmillakin kontrollikerroilla avosydänleikkauksen jälkeen. Siltikin aina tuo niljakas pelon ääni kuiskuttelee, mitä jos, enkä pääse siitä tunteesta eroon ennen, kuin huominen on ohi. Kaikki vanhat traumat kulminoituvat huomiseen päivään ja en kestä hetkeäkään ajatusta, että tyttäreni joutuisi taas kärsimään kivuista ja peloista. 

Nämä viimeisimmät päivät ovat jo tovin mielessäni olleet vedenjakana, ennen ja jälkeen päivinä, Jahka huominen on ohi, voimme taas perheenä alkaa elää. Annan sen luvan meille, vaikka tiedostan, että aivan lähellä suree puolisonsa menettänyt, poikansa menettänyt, veljensä menettänyt, Lastenklinikalla on monia, joilla on pahempi kohtalo, kuin meillä ja anoppikaan ei tunne enää iloa, vaan hänen elämänsä on vain ahdistusta. Toivon jopa, että anoppi pääsisi pian levon maille...

Miten elämä voi ollakaan epäreilu ja miten paljon se on meille antanutkaan ja myös ottanut. Joten siksi annan huomenna meille täydellisen vapauden nauttia taas elämästä, koska elämä on hauras ja koskaan ei tiedä, milloin joutuu tanssimaan varjojen tanssia.

Miten selviät ahdistuksesta, tai ahdistavasta ajanjaksosta, onko jotain aivan erityistä, jolla saat apua, kun synkät ajatukset valtaavat mielen ja ottavat vallan. Liikunta, kirja, puhuminen tai jotain vielä konkreettisempaa, sillä omalla kohdalla mikään noista mainituista ei ole riittävä. Onko joitain sanoja, joilla lohduttaa, vaikka joskus ei ole sanoja, on vain mentävä kivuliaiden asioiden läpi, joskus vain aika auttaa. <3 Henkilökohtaisesti minua auttaa aivan järjettömän paljon tämä asioiden ulos kirjoittaminen. 

Sydämellistä sunnuntaita kaikille ja nautitaan elämästä, meillä on siihen lupa ja elämä on siitä raadollinen, että jokainen täällä saa myös osansa suruista. Iloa ja onnea ei tarvitse myöskään peitellä, hus pois elämästä sellaiset ihmiset, jotka eivät kestä sitä, että toinen on onnellinen. Elämä on lyhyt, nautitaan siitä. <3

*Muumimuki kuva lainattu täältä