Syysloman herkkä hetki

Viime yönä tytär herätti ja kertoi nähneensä painajaisia. Tätä ei ole tapahtunut enää vuoteen ja ajattelin, ettei enää koskaan perheen pienin tule kainaloon nukkumaan, se aika on lopullisesti ohi. Vaikka tietenkään en ollut onnellinen tyttäreni painajaisista, iloitsin kuitenkin salaa, että ne toivat toisen, miehen ja minun väliin ja kainaloon, kenties viimeistä kertaa. 

Vaikka se vaatikin nukkumista varovaisesti omalla puolella, etten vaan herätä toista, kenties toinen lähtee pakoon omaan huoneeseen. Tuli olla varovainen kylkeä kääntäessä, varovainen kuin kissojen kanssa, jotka herkästi poistuvat, jos kehtaan liikahtaakaan.

Aamulla herättyäni vaan tuijotin pieniä varpaita, vaikka taitaa toisen kengänkoko olla jo sama, kuin minun, siltikin niin silmiini pieniltä näytti nuo pienet suloiset potut. Osku-kissakin otti tilanteesta kaiken irti ja sain taltioitua hetken, jossa tyttäreni on vielä lapsi, huomenna voi olla jo toisin. 

Nämä hetket saavat myös miettimään ikääntymistä. Nimenomaan lasten kautta tunnen omankin vanhenemiseni ja mietin aamulla tuijottaessani tätä suloista näkyä, että oli aika jolloin lapset olivat niin intensiivisesti siinä läsnä, että tuntui, että se aika kestää ikuisuuden. Nyt yritän räpiköidä ja tallentaa jokaikisen tälläisen harvinaisen sekunnin, jonka saan osakseni. Syysloman kohokohta oli tämä aamu, tunne siitä että tämä on minun perhe ja meitä vanhempia vielä tarvitaan. 

Tuo tarvitseminen sitten sai miettimään asiaa toisesta näkökulmasta, taitaa olla se tämä äiti, joka niin kovin tarvitsee lapsiaan. :)

Miten siellä, oletteko syyslomalla, miten kiireettömät aamut, mikä on niissä parhainta? Milloin muksut ovat lakanneet tulemasta kainaloon? Miten siitä selviää, sitten kun viimeinen lapsi on lentänyt pesästä. Oi kaihoisaa, niin kaihoisaa päivää kaikille. <3