Se on ikäkriisiä sittenkin!

En aluksi oikein kehdannut myöntää edes itselleni ikäkriisin mahdollisuutta. Jopa hieman pahoitin mieleni, kun eräs anonyymi jossain kohden viittasi, että onko minulla ikäkriisi. Ei tietenkään ole, minähän olen vahva, horjumaton ja en ainakaan hormonien vietävissä. En  nimittäin osaa olla varma, mikä on mummovuosien aiheuttamaa ja mikä on itse ikäkriisiä, vai onko kaikki yhtä sumppua ja näinkö tämä kaikki ilmenee kaikilla muillakin tämän iän saavuttavilla.

Ensin on harmitus ja ärsytys monella tavalla pettävästä ja löystyvästä kehosta, vaivojakin on alkanut tulla. Ensin oli siis kehon oireet, mutta jossain kohden kehon oireet pääsivät mielen alle, kuin hiipien hiljakseen yksitellen ja lopulta iskoutuen aivosolukoihin, tätä tämä nyt on, eikä tästä ainakaan enää parane. 

Toinen seikka on haikeus lasten kasvamisen suhteen, tulee löytää monien vuosien jälkeen uudelleen paikkansa, oma identiteetti ja hahmottaa, kuka minä olin ennen lapsia? Tiedättekö en enää muista kuka olin ennen lapsia, muistan toki huolettomuuden ja vapauden tunteen, mutta siihen tunteeseen ei voi enää palata, koska on lapsia, se tunne on täysin kadonnut, elämä ei ole enää huoletonta, aina on huoli lapsista, se pelko ja tunne on aina iholla.

Tuntuu, että mielen päällä on nyt niin paljon, että monella tasolla kaikki on yhtä sekamelskaa. Ensin on tuo rapistuva keho, jota jo yksittäin on aikamoista käsitellä. Nyt ei tähän väliin kannata sitten miettiä jumppajuttuja, koska en tarkoita löllyröitäni vaan naiseuden menetystä mummovuosien vuoksi. Kuka olen, olenko nainen vielä, vaikka kehoni hedelmälliset vuodet taitavat olla takana. Enhän enää edes haluaisi lapsia tässä iässä, niin miksi tuosta hedelmällisyydestä luopuminen on niin kova asia? 

Toinen on pään sisällä tapahtuvat myllerrykset, kuin olisi uusi murrosikä, olen jopa valtavan vihainen monille asioille, kiukkuinen ja ärtynytkin. Toki jokainen tietää, että vika ei ole muualla, vaan itsessä, omassa päässä on myllerrys, silti minua ärsyttää tavallista enemmän monet seikat.

Mietin välillä, onko tämä vaihe, mummoikä sitä, että kaikki tietynlainen pehmoisuus saakin kadota, on vihdoin aikaa kuunnella itseään ja oikeutuskin. Alan vihdoin kasvamaan siihen mittaani, mikä minun olisi aina pitänytkin olla tai miksi minun on tultava. Koko aiempi elämä on ollut muiden ihmisten tunteiden tutkimista, miellyttämistä, pelkoa vastareaktioista, nyt on tunne, että vähät väliä millään, olen niiden ihmisten kanssa, jotka haluavat olla seurassani kaikesta huolimatta. 

Tähän samaan myös liittyy pettymys itseäni kohtaan, olen aina ajatellut olevani aito, aidoin minä, mutta nyt olen oivaltanut, että liikaa muiden ihmisten tunnetiloja vahdatessani on ollut mahdotonta vapautuneesti antaa sen aidon minuuden kukkia. Olen joutunut kysymään itseltäni, olenko sittenkään ollut niin aito, kuin kuvittelin olevani. Tämä on se seikka joka pelottaa kaikkein eniten, sillä olen rakentanut identiteettini tiettyjen omien mielikuvieni varaan ja mitä jos en olekaan ollut sellainen, kuin luulin olevani. Miten tästä selviää, joudunko rakentamaan minuuteni aivan uudelleen, repimään kaiken alas, jotta löydän itseni ja oman tahtoni ja voimani.

Tämä kaikki kerralla on aika raskasta ja välillä itkettääkin, olo on voimaton, kuin virrat veisivät minua kuin sätkynukkea. Joskus kaikki oli selkeää ja nyt kaikki on hetken epäselvää, tämä murros on käytävä läpi ja koittaa parempi huominen. Kuin viimeinen henkäys, kun viimeiset hormonin pyrähdykset päästävät otteen minusta. Ehkä silloin rauhoitun ja löydän paikkani ja sen, kuka olen taas ilman äitiyttäkin. Toki se, että meillä on murrosikäisiä ja mummovuotinen korostaa yhtälöä kovemmin, tyttäret ottavat vahvaa irtiottoa minusta ja heikompina hetkinä koen olevani vanha, löllömahainen, partainen säälittävä ja nolo äiti, kiusankappale, joka on pihalla, eikä ymmärrä mistään mitään ja kaikkihan on muuten aina äidin vikaa. 

Hämmentävää tässä kaikessa on mielentilan herkkyys ja voimakkuus, kuin kaksi tunneaallokkoa vaihtaisivat vuorotellen paikkaa, miettien kumpi lopulta ottaa vallan. Tätä vuoristorata-ajelua en kaivannut elämääni, muistoissa jo teini-iän hurjat vuoristoratakyydit,  mutta tämäkin on välttämätön pakko elää ja mennä läpi harmaan kiven ja kun tämän käyn läpi, toivoakseni löydän uuden paremman itseni, seeisteisen ja harmonisen. Minusta ei ikinä saa hyggejoogaviherjuomaa juovaa, mutta kenties henkinen olotilani on kaikkea tuota, kunhan löydän taas itseni, kuka minä olen, kun minusta riisutaan äitiys ja hedelmällisyys ja tietynlainen naiseus, joka hämmästyttävän paljon kantaa naisen elämää murrosiästä lähtien ja sen menettäminen on aika kova juttu. Ai että tämä tekee kipeää välillä!

Luulenpa, että askel parempaan piilee jo siinä, että vihdoin sain kaikki nämä pelkoni ja myrskyni jäsennettyä kerralla tekstiksi, ehkä se tästä lähtee, se uusi uljaampi minä, jonka partaa liehuu ylpeänä tuulessa ja myrskyssä, koska plussanäkö ei näe sitä partaa enää nyppiä. 

Kanssasisaret, voi auttaakaa naista hädässä, kohtalotovereita, löytyykö sieltä ja saa jakaa ihan mitä vaan, mummovuoteen, lasten kasvuun, hormonimyrskyihin, oman minuuden kasvamiseen ihan mihin vaan. <3 Kyllä se tästä, koska tiedän, etten todellakaan ole yksin. <3 Sydämellistä päivää kaikille ja vähän kyllä pillitin varmaan itsesäälistä, kun tätä nakuttelin.