Kepein kuvin ja aavistuksen synkin mielin

Mitä kaikkea on taas ehtinyt pyöriä mielessä. Ilmastoahdistus, Ebola, joka tulee ja pyyhkii 90% prosenttia ihmisistä pois, sillä luonto kyllä korjaa ja hoitaa omansa. Suomen syntyvyyden lasku vaikka juu ihmismassan tulisi pienentyä, mutta syntyvyyden lasku Suomessa ei ole hyvä asia.

Sähköautojen ajaminen tulevaisuuden vaihtoehdoksi ja mistä se sähkö sitten saadaan, sieltä töpselistäkö oikeastiko, sehän tulee tarkoittamaan lisää ydinvoimaloita? Entäs sähköautojen ympäristöä rasittavat akut. 

Miettii asioita niin tai näin, niin väkisinkin tuntee toivottomuutta. Tavallaan toivoo, että joku mullistus tulisi, sillä sillähän asiat ratkeaisivat. Kenties siirtyisimme takaisin oravannahkatalouteen, omavaraistalouteen ja asiat palaisivat alkujuurilleen, lohduttavaa tavallaan, mutta kamalan pelottavaa. 

Sitten kun vielä mietin, että meidän lapset tuntevat tämän ahdistuksen moninkertaisena ja en tiedä miten heitä suojella uutisoinnin ylikuormitukselta. Toisaalta kuinka paljon on hyvä suojella ja kuinka paljon on hyvä toimia esimerkkinä ja laajentaa seuraavan uljaan sukupolven tietoisuutta. 

No mutta tälläisiä täällä alitajunta taas pyöritellyt ja nämä mietteet pyörivät taatusti ihan kaikkien meidän mielessä. Kuinka muutenkaan. 

No mutta asiasta pinnallisempaan. Koska kepeää murehtimistakin valittevasti on, ihmismieli on siitä kummallinen. Kepeää murehtimista mahtuu elämään niin kauan, kuin ne vakavat murheet tai vaikka mahdollinen sairastuminen vievät kaiken tilan ensimmäisen maailman turhilta ongelmilta. 

Eilen mietin hetken, että voinko julkaista Instagramissa tätä ilon täyttämää kuvaa, sillä tämän kuvan nappaisi meidän aikuinen tytär ns. salaa, tilanteessa jossa asukuvahommelit oli  onnellisesti ohi. 

Mietin, altistanko itseni taas hammashaukkujalle, joka vuosia piikitteli hampaistani, että tee niille jotain, ne ovat aivan hirveät ja mene nyt hyvä ihminen oikojalle. Noh suoria hampaita kun ei voi oikoa, vaan tosiaan nuo etuhampaiden sivuhampaat ovat lyhyemmät kuin etuhampaat eli implantit niihin voisi laittaa, mutta haluanko?

En ole koskaan pohtinut hampaitani, että tässäkö on nyt yksi Suomen karmeimmista hammasrivistöistä ennen, kuin anonyymi alkoi niistä nakertamaan ja vuosien ajan. No nyt sitä sitten miettii, että pitääkö antaa anonyymille valtaa, että pitää vaan esittää, ettei mikään tunnu missään. 

Välillä tuntuu enemmän ja välillä vähemmän. Kiusaajan olisi hyvä ottaa huomioon, vaikka tämä ei nyt tällä kertaa itseäni koske, että kiusattava ylipäänsä voi joskus olla aivan aallonreunalla ja yksi piikki joltain vieraalta voi olla se viimeinen sysäys. Kyllä kiusaajalla on vastuu, vaikka seurausta ei näkisikään omin silmin.

Eli edelleenkään ei olla päästy niin ihon alle, että lähtisin tässä laittamaan 2000e hammasimplantteihin. Koska olen itse oikein tyytyväinen hampaisiini, ne on terveet, suorat ja valkoiset ja niiden ei tarvitse olla täydelliset, siksi että ne vastaisivat jonkun toisen ihmisen kauneusihannetta ja vieläpä ilkeän ihmisen. Nyt jo ääneen vähän naurattaa koko asia!

Oma kauneusihanne on, ettei täydellinen rypytön ihminen jenkkihymyllä ole se juttu, vaan ihminen jossa on jotain rosoa ja pilkettä, johon tarttua kiinni. En nyt tällä sitten taas väitä, että vastaan tälläistä täydellistä rosoista ihmistä, koska omaan epätäydellisen hammasrivistön vaan ihan sitä, ettei minulle ole mikään juttu tai itsetunnollinen asia, että tavoittelisin täydellisyyttä. 

Mutta silti on päiviä, jolloin haukku tekee haavan, sitä on alttiimpi arvostelulle. Kuka toisin väittää, on ihmenainen tai ihmemies. Olen nähnyt itsevarmojen ihmisien antavan hyviä neuvoja, "älä välitä", mutta kun arvostelu osuu heihin, niin johan nousee rumba.

Minulle on myös moneen kertaan neuvottu, älä näytä ulospäin mielenpahoittamista, mutta miksi esittäisin muuta kuin olen.

Heh ohessa hassu esimerkki. Tällä viikolla tuli kiva kutsu, jossa luki "paikkoja rajoitetusti." Mietin siinä sitten, mikä on sellainen aika, että kehtaan laittaa viestiä "olen tulossa", etten vaikuta liian innokkaalta. Päätin sitten heti toppuutella itseäni, mitä ihmettä mietit, viestiä menemään vaan, mitä oikein pelailet. No viestiin sitten  kirjoitin "olenkohan ensimmäinen."

Vastaus tuli ja siinä luki "kyllä olit ensimmäinen." Josta tunsin hetkellistä noloutta. Mutta jokuhan on aina ensimmäinen ja jos ei vastaa vikkelään, voi mennä onnensa ohi. Mikä hassu pulma. 

Meninpä sitten vielä vastaamaan "heh olenpa minä innokas, mutta mitäpä turhaa esittämään coolimpaa kuin on." No tämähän toki meni jo Bridget Jones tyylisen selittelyn ja hölmöyden puolelle totta tosiaan. 

Vilpittömästi tuo on kuitenkin motto. Kun alan kipuilemaan mitä muut ajattelee, voinko hymyillä niin, että kitapurjeet raikaa, koska tuolla voi olla ihminen, jonka hammaskauneusihannetta en vastaa tai tuolla voi olla ihminen, joka nauraa, onpa tuo innokas hölmöläinen siellä, kun vastaa niin vikkelään viestiin. 

Niin jos näillä ajatuksilla itseään alkaa rajoittamaan, voi laittaa säpet suoraan kiinni ja lukita itsensä kotinsa suojaan ikiajoiksi. 

Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät tykkää, joita ärsytän, joiden mielestä omaan kamalan hymyn, olen vaikka mitä, vaikka se ylinnokas herhiläinen. Aamukahvilla Henriikka kerran minulle viisaasti sanoi, "mutta sehän on heidän ongelma, eikä sinun." 

Ah kiitos, voin kantaa murhetta maapallosta, lasten tulevaisuudesta ja omista ekologista teoista, mutta en voi kantaa murhetta jatkuvasti siitä, miellytänkö vai enkö miellytä jotain muuta ihmistä, oli kyseessä sitten oma habitus tai mielipiteeni. Sillä jos sammutan ja piilotan osia itsestäni ja vaimennan oman ääneni, minusta tulee vain hiljaa tuulessa sammuva liekki. 

Joten eilen kun bongasin itseni vielä Vauva.fi palstalta, sillä siellä jollain ihmisellä on aikaa miettiä meikäläisen ajankäyttöä. Jos vieraalla ihmisellä on energiaa miettiä toisen ihmisen ajankäyttöä ja kirjoittaa siitä vielä hih julkiselle palstalle, niin ehkä siinä kohden kannattaa  alkaa miettimään sitä omaa ajankäyttöä ja käyttääkö aikansa rakentavasti. 

Tätejäkin siellä arvosteltiin, miten pukeudumme ja meikkaamme niin räikeästi ja ai kamala, olemme blondanneet hiuksemmekin, miten karmeaa. 

Heh kyllä on ensimmäisen maailman ongelmia ihmisillä, jotka käyttävät aikaansa muiden ihmisten arvosteluun ja vielä niin pinnallisista asioista. Maapallo on täynnä räikeästi pukeutuvia, meikkaavia ja blondattuja hiuksia ja erilaisia hammasrivistöjä. 

Joskus on ravisteltava itseään, kun huomaa menevänsä liikaa muiden miellyttämisen imuun. Kun pelko ottaa vallan, kun joutuu miettimään pidetäänkö minusta. Näinä hetkinä on hyvä rohkaistua ja olla vielä rohkeammin oma itsensä, se aidoin minä. 

Voi näyttää, että kiusa välillä sattuu, välillä tuntee häpeää, välillä sitä on jokainen kyykyssä. Mielestäni tämä jos mikä vahvistaa. Analysoida, purra poikkipinoon asiat ja ymmärtää se, etten voi kantaa vastuuta siitä, mitä muut ajattelevat minusta, voin vain kantaa vastuuta siitä miten kohtelen itse muita ihmisiä. 

Joten näillä mietteillä, kirjoitelkoon Vauvapalstalla kukin mitä haluaa tai hammashaukkuja haukkukoon taas, te ette voi määrittää minua, te määritätte vain itsenne ja vahvistatte sen ikävän seikan, että te olette kiusaajia. 

Maailmassa on suurempia asioita murehdittavana, kuin ottaa vastuuta siitä absurdista yhtälöstä, että kaikki ihmiset tykkäisivät minusta.  

Miten siellä, samaistumispintaa? Aiheuttaako jokin kiusaaminen sellaisen reaktion, että alatte pienentämään itseänne? Ette ehkä hymyile enää samoin tai uskalla sanoa ääneen asioita, joihin joskus on joku tarttunut. Mitä tänä päivänä uskaltaa sanoa somessa, kun aina joku löytää asiasta jotain kiusattavaa tarttumapintaa?

Miten päästä irti tälläisestä ajatuksesta, olla antamatta valtaa muiden ihmisten negatiivisille mielipiteille? Miten olla potematta koko ajan myöskään maailman tuskaa? 

Pohditteko tälläisiä, että vaikutinko liian innokkaalta, miten himmentää innokkuutta, ettei innokkuus näyttäisi nololta. Tulisiko olla coolimpi vai olla vaan oma hömelö itsensä? 

Ilon kautta viikonloppuun vaikka vähän synkistelyksi meni. Täällä tänään miehen työpaikan 60 vuotisjuhlat ja toki taas jännittää, kuten aina, mutta hyvinhän kaikki menee, kuten aina. <3