Joskus sitä voi olla ihan ääliö

Tietyt keskustelut kirvoittivat miettimään, elääkö menneessä, tässä päivässä vai murehtiako tulevaa? Tiedän omalla kohdalla, että tiettyjä kipupisteitä menneestä löytyy ja niitä ei kaiketi saa tasoitettua, ellei käy vaikka pitkäaikaisessa terapiassa. Tietyt kipupisteet voimallisesti pysyvät kiinni, kuin täi tervassa. 

Koen kuitenkin etten aktiivisesti menneitä ajattele, ellei jokin asia laukaise niitä taas miettimään. Pyrin elämään tässä päivässä, olematta katkera menneille, mutta myönnän tulevaisuus välillä pelottaa ja tulevaisuudesta haluaisin murehtia vähemmän. 

Toki on monenlaisia ihmisiä, mutta kolmea päätyyppiäkin löytyy. Ikuisesti katkeroitunut, elää menneessä, syyttää aina muita, ei koskaan katso peiliin, saattaa pitää itseään jopa hyväntekijänä ja kaikki muut ovat kaltoin kohdelleet. 

On tulevaisuudesta stressaajia ja murehtijia, jotka suorittavat onnellisemman tulevaisuuden eteen ja elävät sitä "sitku elämää." Sitten on niitä ihmisiä, jotka osaavat ottaa tästä hetkestä ilon irti ja heitä vähän kadehdin, sillä tämän taidon haluaisin omata, nimittäin elää hetkessä. 

Sitä on aika moninainen kokonaisuus, sitä laahaa perässään vanhoja suruja, lisäksi murehtii tulevaisuuden murheita, miten lasten elämä asettuu, pysymmekö terveenä jne. Sitten kaiken keskellä pitäisi yrittää elää tässä hetkessä, miten se oikein onnistuu?

Olen aikaisemminkin kertoillut joskus kauan sitten täällä blogissa, että kaikkein tasapainoisin ja onnellisin ystäväni, jolla on uskomaton taito elää hetkessä, niin hänellä on ollut myös se kaikkein tasapainoisin lapsuus. Lapsuudella on siten suuri merkitys.

Lapsuutta ei kuitenkaan loputtomiin voi syyttää, pitää olla tätä parempi ihminen, kehittyä, ottaa vastuuta omasta itsestään ja ymmärtää, että aivan vilpittömästi avaimet onneen löytyy itseltä. Mikään ei loppupeleissä ole toisten syytä tai muita ihmisiä ei voi loputtomiin syytellä, voi vaan lopulta syyttää omasta asenteesta ja katkeruudesta itseään. 

Jos jokin ihmislaji eniten askarruttaa, on nämä ihmiset jotka kaivavat aina vian muista, mutta eivät löydä vikoja koskaan itsestään. Jotka elävät kuin juurakko menneessä, miten heitä on loukattu, näkemättä sokeana omaa osuutta vyyhtiin. Kuin he olisivat itse peli ja muut pelinappuloita. 

Sitten taas itseäni pitäisi välillä piiskata, koska liian usein taas pelkään, onko vika minussa. Tämäkin juontaa lapsuuteen, tuntosarvet ovat liian herkässä, näen välillä mustaa siellä missä ei ole, koen pelkoa asioista, jotka eivät välttämättä edes koskaan toteudu. 

Sitten on tämä täysin terveellä itsetunnolla varustettu ihmislaji, joka ei murehdi tälläisiä, joka tiedostaa, että minähän olen ihan yes ja jos ei joku tykkää, niin sehän ei ole minun ongelma. Ah ihanan kepeää ja tunnistan itsessäni erittäin ikävän piirteen, en kaipaa ihailua, mutta on kamalaa olla inhottu. Sitä miettii ja murehtii, mitä olen tehnyt väärin. Raskasta sanon minä. 

On ihmisiä, jotka elävät draamasta ja negatiivisuudesta, pohtien, pähkäillen ja punoen juoniaan, miten taas löytäisi toisesta ihmisestä niitä ikäviä puolia. Kun fakta on, että tälläinen toimintamalli viestii vain omasta epävarmuudesta, jotta epävarmat ihmiset voisivat jollain tasolla tuntea itsensä paremmaksi. On se toinen niin huono ja kyllä minä olen vaan niin hyvä. 

Sitten on ihmisiä ja ihmissuhteita, joissa kohtaamiset tapahtuvat avoimin sydämin, vailla ketunhäntää kainalossa. Joissa ihmiset näkevät toisten ja omien huonojen puolien sijaan mieluiten ne parhaimmat puolet. Voi tälläinen on niin kaunista ja tälläisen ihmisen tunnistaa tietynlaisesta tyynestä rauhasta ihmisen kasvoilla ja silmillä. 

Huomaan, että mitä enemmän ikää, sitä enemmän pyrin tälläistä hyvyyden kuplaa kohden ja vältän negatiivista seuraa, koska se muuttaa myös minua negatiiviseksi. On ihmisiä, jotka ruokkivat toinen toistensa huonoja puolia. Toki on terapeuttista pohdintaa. Siksihän me naiset elämme pitempään, koska ystävyyssuhteissa pohdimme kaikki ulkopuolisten loukkauksten tuomat satutetut tunteet. 

En tykkää keskustella muista negatiivisesta väkisin hakemalla draamaa, mutta jos minua on loukattu, niin kyllä tätä haluan terapioida ystävien ja oman miehenikin kanssa. En halua kuitenkaan jäädä vellomaan negatiivisuuteen tai vihaan, sillä vanhasta jo tiedän, kaikki viha kääntyy lopulta itseään vastaan, möykyksi mahanpohjaan. 

Otetaan nyt vaikka esimerkkinä hometalo-oikeudenkäynti, tällöin oli pakko kerätä negatiivista tietoa vastapuolta vastaan ja se sattui itseenikin. Aika myös tekee ihmeitä, viha haihtuu, iskee sääli, jonka jälkeen yli pyyhkiytyy neutraalit tunteet ja kaiken tämän jälkeen tapahtuu anteeksianto. Joskus voi tapahtua myös negatiivisen alun saaneissa ihmissuhteissa, että anteeksiannon jälkeen voi hiljalleen syntyä uusi luottamus. 

Oli niin tai näin, loputtomiin mietin ihmisiä, jotka valitsevat osakseen katkeruuden ja vihan. Ymmärrän kyllä, että joidenkin ihmisten kohdalle elämä voi tuoda mittaamattomia murheita. Mutta näissä tilanteissa koen, että se ihmisvahvuus punnitaan, lannistuuko katkeruuden alle, syyttäen elämää ja muita ihmisiä vai ottaako asian asiana ja nauttii kuitenkin kaikesta muusta ja siitä hyvästä mitä elämä kuitenkin osakseen antaa. Aika fakta myös on, että kukaan ei elämässä murheitta selviä, kaikille niitä murteita ehtii elämän taipaleella kertyä, jos ei aikaisin, niin viimeistään elämän ehtoopuolella. 

Joskus mietin, että niin monia vuosia ja vettä on virrannut, mutta joidenkin ihmisten kanssa törmään siihen, että palaamme lähtöruutuun ja menneisyyden angstit kaivetaan jälleen esiin. Kuin kaikkea tätä seesteistä aikaa ei olisi ollutkaan, ei vuosia välissä, jo ilman katkeruutta ja vihaa. 

Tätä suren, mutta en voi asialle mitään, ihmistä ei voi muuttaa, kukaan muu kuin ihminen itse ja omaa tapaansa ajatella ja olla. Jos joku ihminen joskus ketuttaa omaa mieltä oikein urakalla,  pidän asiaa häpeällisenä ja en ainakaan halua jakaa noloja ajatuksiani muiden ihmisten kanssa, korkeintaan omalle miehelle voin keskustella niistä raadollisista tunteista,  jotka mieltä painaa ja jotka kertoo, että nyt olen tosi pieni ja nolo ihminen. 

On puhdistavaa, joskus purkaa toiselle ne ääliömäisemmätkin ajatuksensa ja saada niihin perspektiiviä, ei vastakaikua vaan vastaväittämiä. On hyvä, että toinen ihminen toteaa minulle, nyt olet idiootti ja näin toimii  hyvät ystävät ja se läheisin ihminen eli oma mieheni. 

Mielistely ja hännystely ei johda mihinkään ja kukaan ei kasva näissä keskusteluissa, jos ei osata olla eriä mieltä. Sanoa suoraan, että "hei mietipä toisen ihmisen kannalta nyt ja nyt olet väärässä." Koen, että näiden rehellisten keskustelujen kautta nimenomaan ihminen voi kasvaa parhaimmaksi omaksi itsekseen. Kyllähän se väärässä olo kirpaisee ja anteeksipyyntö torjumisen pelossa aina pelottaa, mutta se kaikki helpotuksen tunne sen  jälkeen, on kaiken tuskan arvoista. Jos toinen ei halua antaa anteeksi ja päinvastoin, ehkei kyseessä sitten ole se minun ihminen. 

Olen huomannut, että miltei kaikki ihmissuhteet ovat syventyneet uudelle tasolle juuri konfliktien kautta ja miten ne konfliktit on selvitetty. Kumpikin on kuunnellut ja vielä ymmärtänyt toisen kannan. Voinut olla edelleen eri mieltä, mutta rauha ja luottamus ja hyvä tahto on kahden ihmisen välille lopulta päässyt kehittymään. Tämä jos mikä on ihmissuhteissa parasta, olla pelkäämättä riitoja, ristiriitoja, eriäviä mielipiteitä, kykyä keskustella asioista toista loukkaamatta ja jos loukkauksiakin tapahtuu, kykyä antaa anteeksi. 

Joten kaiketi se elämä on sellaista jatkuvaa kasvua ja jos valmista tulee, niin sitten taitaa ollakin jo 120vee, mutta on se ajoittainen oivaltaminenkin aika kivaa. Pyrkimys kasvaa paremmaksi ihmiseksi, röntyillen välillä kuin mikäkin Uuno ja joskus kun menee maaliin, niin wow miten hyvä ja lämmin tunne syntyy sydänalaan. 

Mutta yritetään elää tässä hetkessä ja olla ystävällisiä. Tänään huomasin Ville Kekäläisen Twitterissä, miten Ville kertoo moikkailevansa ihmisiä ja olen Villen kanssa samaa mieltä, että tervehtimisestä tulee niin hyvä mieli. Moikkasin sitten tänään mansikkamiestä, jolta olen ostanut nyt useana kertana K-kaupan edestä mansikat ja herneet sun muut, mutta hän katsoi hölmistyneenä, eikä moikannut takaisin. 

Siellä se pieni riivinrauta meikäläisessä heti kuohahti ja tuumi, etten taida enää ostaa sulta mansikoita, että ostanpa sellaiselta, joka juttelee mulle kivasti. Ei ole aina helppoa nämä ihmissuhteet tai ihan perus tervehtimiset. Mansikkamieshän on voinut vaikka häkeltyä moisesta ystävällisyydestä, ettei saanut sanaa suustaan. 

Muistan myös, kun oma 15-vee taaperona moikkaili kaikkia ihmisiä ja valehtelematta vähemmän ihmisiä moikkaili takaisin, kuin enemmän. Ihmiset on arkoja ja hassuja, mutta koitetaan ymmärtää, ehkä siellä toisen sisällä asuu vain vähän ujompi ihminen, joka ei osaa käyttäytyä aina sosiaalisissa tilanteissa tai halua tuppautua. Ei sanota sille taaperollekaan, olipa mölli tyyppi vaan kerrotaan, että ihmiset ovat erilaisia ja toiset ujompia kuin toiset. 

Tälläisin ajatuksin kesän ihanimpiin juhliin, tänään serkun häät ja elokuussa vielä meidän tyttären, ihan parasta. Häissä kaikki ovat hyvällä tuulella ja hääparin rakkauden voima antaa muillekin parastaan ja hyvää tahtoa.

Minkälaisia ajatuksia juttu herätti. Elätkö sinä menneessä, tässä päivässä tai murehditko tulevia tai oletko kaiken tämän kombo? Tunnetko ihmisiä, joiden mielestä muissa on aina vika ja he itse eivät koskaan ole tehneet mitään väärää? Miten selviytyä tälläisten ihmisten kanssa?