Ootsä ihan kypsä muhun?

Tänä aamuna silmät sikkaralla, vastenmielisesti vastustaen heräämistä aamuun, löntystin hiukset pystyssä keittiöön. Päällä oli yön pikkutunneilla päälle vedetty Tubecon huppari väärinpäin yllä, koossa XXL, iso isompi isoin ja joku tarralappunenkin nökötti hupparissa keskellä navan kohtaa, koska hupparia ei ollut vielä pesty kertaakaan ja änkevät mitä lie tarroja vaatteiden sisuspuolelle. 

Silmät eivät olleet vielä kunnolla auenneet ja jotenkin tunsin myrkyn jylläävän sisuksissani. Alkuviikon ällö flunssa oli taas palannut, sitä en ottanut kiitollisena vastaan, sillä jouduin perumaan kaikki loppuviikon menot. 

Siinä sitten töröttäessäni keittiössä hiukset kohti kattoa pystyssä ja vailla hymyn häivääkään, vielä puoliunessa, lapatessa kahvia kahvikoneesen, näin mieheni katseen. Katse ei ollut lainkaan ylenkatsova, pikemminkin lempeä, mutta silti jostain kumman syystä suustani pääsi ulos kysymys "ootsä ihan kypsä muhun?" Mies siihen vähän ihmetellen vastasi, no en nyt mitenkään ole ja kohotteli kulmakarvoja hämmästyneesti, että mistä sillä vaimolla taas tuulee, että tää on taas tätä, näitä vaimon mielen ailahteluja. 

Kyllähän mies jo minut tuntee, en ole aamu, enkä iltaihminen, olen päiväihminen. Saman näyn on nähnyt jo tuhansia kertoja ja päivien vieriessä, joka aamu tietenkin vielä vähän lahomman entisestä. Jokainen teistä myös siellä tietää jo, mihin tämä teksti on kulkemassa ja mistä kovin monet tietämättömät riidatkin saavat alkunsa, erityisesti parisuhteen alkuvaiheessa

Kun itsellä on huono olla tai huono päivä tahi aamu, sitä peilaa omat tuntemuksensa toiseen. Tilannehan oikeasti oli tänä aamuna niin, että minä itse olin ihan mahdottoman tympääntynyt omaan väsyneeseen aamunaamaani, flunssaiseen oloon, piti vielä jostain syystä Osku-kissankin viiden aikaan aamulla aloittaa päänahan tamppaaminen tassuilla ja hiusteni imeminen, mistä Oskullakin nyt tuulee?

Kieritin siten omat huonot fiilikseni mieheeni, näin itse itseni Halloween naamana, norsun peffana ja oletin, että mieheni näkee myöskin, vaikka samalla zombielärvillä olen miehellä näyttäytynyt jo vuosia, ei mitään uutta sillä saralla.

Autolla tytärtä kouluun viedessä mietin, miten helposti ihminen saattaakin syyttää toista omista huonoista ajatuksista, tuntemuksista, tästä niin monet parisuhderiidatkin saavat alkunsa, syytöksistä, kun tulisi pikemminkin katsoa itseään peiliin, hei Tiia mikä tänään oikein mättää. 

Jutun opetus itselle oli se, ennen kuin oletat toisesta mitään tai luulet tietäväsi hänen huulipielien asennosta mitä hän ajattelee ja vieläpä sinusta, vedäpä happea ja laske kolmeen, ennen kuin lasket syytöksen ulos. Olisiko se vika kuitenkin minussa itsessä, eikä siinä toisessa. 

Tänään on ollut hapan päivä, marttyyrinä siitä, että keho päätti toisin, että nyt pitää himmata, vaikka mieli ei haluaisi. Tämä on niitä päiviä, että ottaa pattiin itsessä kaikki eli täydellinen alusta, syyttää sitä toista, omaa rakasta kaikesta. Mutta enpä aio syyttää vaan suukottaa moiskauttaa, kun kohta tulee töistä ja sanoa, sinä olet ihana ja nielaista henkäisen sisään jatkolauseen, "minä tässä olen vaan kamala" ja jätän sen sanomatta. Hyvä ettei rumenna toista, mutta ei kannata rumentaa myöskään itseään, ihan turhaa ajanhukkaa moinen.

Nautitaan siis perjantaista, kellä flunssa kellä ei ja ollaan vaikka katsomatta peiliin,  jos kerran siellä katsoo takaisin oikea punanenuinen räkäpää. :)

Miten siellä, tuleeko joskus syytettyä toista, kun itsellä on kurja olla ja purkamalla läheisiin. Miten pyytää anteeksi, miten tilanteen saa laukaistua tai suhtautuuko toinen vaan lempeästi olankohautuksella, että vaimolla nyt sattuu tänään vaan olemaan sellainen päivä, tuleeko näille asioilla jopa naurettua?

 Sydämellistä viikonloppua kaikille. <3

Loppuhuomautus, naama on näppyjä täynnä, koska lopetin minipilsut, ajattelin jos en vaikka enää edes tarvitse niitä, tietyt toiminnot ovat vissiinkin lakanneet ja söin myös 500g Tobleronen kahdessa päivässä, silläkin saattaa olla osuutta asiaan... himputin Tukhoman-reissu...