Saako omat hautajaisensa suunnitella?

Saako omat hautajaisensa suunnitella etukäteen, onko tässä sellainen keskustelunaihe jota moni kavahtaa. Onko jopa kuoleman kutsumista puhua avoimesti kuolemasta? Henkilökohtaisesti länsimainen kulttuuri hieman harmittaa, kuolema on siivottu pois näkyviltä ja siitä on tehty selittämätön tabu, josta ei ole kovin sopivaa keskustella ja ainakaan se ei sovi kahvipöytäkeskustelun aiheeksi.

Kuolema on jotain kaikkinensa pelottavaa, lopullista ja rujoakin ja usein siihen liittyy paljon kipua ja etenkin surun kautta tuskaa ja tätä tuskaa emme halua arjessa kokea. Minua myös surettaa, miten ihmisiä, jotka ovat kohdanneet pahimman surun, heitä helposti vältellään, koska pelätään kohdata heidän surua. Olen huomannut henkilöiden kanssa jutellessa, jotka ovat jääneet leskeksi, että he haluavat avoimesti ja suoraan puhua asioista juuri niiden oikeilla nimillä. Ei hyssyttelyä, ei kliseitä ja paras olkapää on ihminen, joka sallii ja tunnustaa heidän surun ja menetyksen. 

Omalla kohdallahan kuoleman suhteen on kaksi nöyrää toivetta, älä korjaa minua hoiviisi, ennen kuin lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, sen jälkeen voin hengähtää ja kaikki tuleva on bonusaikaa. Anna minun myös mennä ennen lapsiani. 

Omien toiveiden kertominen hautajaisten suhteen kuitenkin olisi  kenties helpottavaa jälkeenjääneille. Mitä tarkemmin olen toiveeni kirjannut, sen vähemmällä suunnittelulla kenties läheiseni pääsisivät.

Minua hieman harmittaa, sanokaa olenko oikeassa vai väärässä, mutta ensin siis pitää olla arkku, jos haluaa polttohautauksen ja arkku sitten poltetaan, jonka jälkeen pitää olla myös uurna. Olen lapsesta asti ajatellut olevani enemmän yhtä luonnon kanssa ja olen aina ajatellut haluavani arkkuhautauksen, jotta minusta voi tulla ruohoa ja kukkia. Hautapaikkojen tilanpuutteen vuoksi en ole kuitenkaan aivan vakuuttunut, että saan arkkuhautausta ja osuuttani olla yhtä luonnon ja maan kanssa ja ruumiini päätyykin pikemminkin polttohautaukseen. Toisekseen itse arkku ei ole tässä tekijä, vaan se millä minut maahan laitettaisiin, voisi olla vaikka juuttisäkki tai pahvilaatikko, mutta näissä seikoissa tulee kenties ilmoille hautajaisten kunniakoodi. Miltä se nyt näyttäisi, jos äiti olisi esimerkiksi kirkossa esillä säkissä? Eli en ole vakuuttunut, että haaveeni ovat realistisia, mutta haluaisin enemmän lähemmäksi luontoa, kuin kenties taivaallista Jumaluutta.  Olen myös kuullut kompostoitavista laatikoista, jossa laatikko ja ruumis toimivat kasvualustana sienille. 

Polttohautaus on muuten ihan yhtälailla ok, koska ei maallisella ruumiillani ole mitään väliä, mitä sille tehdään.  Mutta polttohautauksen suhteen huolettaa ilmanpäästöt, joten uskon, että tulevaisuudessa tullaan kehittämään moninaisia erilaisia vaihtoehtoja hautaukselle. Uskon muutenkin, jos ylipäätään uskon, en ole vielä varma, aivojeni energian siirtyvän universumin kanssa yhteneväiseksi energiaksi, mutta ruumiini haluaisin olla yhtä luonnon kanssa.  Kuulin myös vastikään, että tuhkan voi haudata ymmärtääkseni mökkipihalle ja pidän tuosta ratkaisusta oikein kovasti. Luin myös ettei aluehallintoviraston lupaa tarvita, jos tuhka sijoitetaan maahan, jolle ei aseteta muistomerkkiä, pidän tuosta vaihtoehdosta vielä enemmän, koska se mahdollistaa tuhkan siroittelun erilaisille rakkaille paikoille tai yhdelle?

Eli näistä vaihtoehdoista minulle sopii ihan kumpi vaan ja tuo "sopii" sana kalskahtaa kyllä oudolle tässä kohdin, sillä eihän sitten minulta tosiaan mitään kysytä. Arkku saisi olla, kuten edesmenneellä vaarillanikin, jos arkku on kerran pakko olla, sellainen kaunis ja eleetön mäntyarkku ja ehdottomasti toivon sen olevan markkinoiden halvin, sillä minusta on aivan turhaa laittaa rahaa johonkin sellaiseen, joka pian lasketaan maahan tai poltetaan. Ikeahan jossain kohden möi 100euron arkkuja, mutta en tosin ole varma myyvätkö enää?

Luonnonkukat olisi toive, mutta entäs jos kuolen talvella? Yksi kukkanen per henkilö, on kaunis ja edukas tapa muistaa vainajaa ja ei kukkalaitteita arkulle, yksi kukka vain. Mahdollisimman vähäeleistä, se olisi toivottavaa. Vaarini hautajaisissa soitettiin vaarin lempikappale Myrskyluodon Maija, jota en kestä kuunnella hautajaisten jälkeen enää lainkaan. Myös Porilaisten marssi soitettiin, sodassa taistelleeni vaarin kunniaksi. Koin, että vaarini hautajaiset olivat uskomattoman kauniit ja hänen näköiset. 

Myöhemmin laskimme vaarin uurnan Hietaniemen hautausmaalle ja mukana meni kirje tyttäreltäni, pieni viskipullo ja suklaata, koska vaari tykkäsi nautiskella suklaata ja viskiä. Tuokin oli mielestäni hyvin kaunista ja edesmenneen muistoa kunnioittavaa. Hautajaisten minun mielestä tulisi olla vainajan näköiset, jotta surevat saisivat viimeisen kosketuksen ja muiston vainajasta kauniina, sen surullisimpana hetkenä. 

Myös jälkeenjääneiden suru on niin suurta ja riipivää, että toivoisin hautajaisteni olevan vain perhepiirissä ja lähimmät ystävät, jotta omaiseni saisivat surra intiimisti ja rauhassa ja näin ei myöskään hautajaisista monine muodollisuuksineen tulisi hirvittävän pitkää, mikä on raskasta omaisille. Olen ollut upeissa isoissa hautajaisissa ja kaikki hienot puheet edesmennyttä kohtaan olivat hienoa kuultavaa, mutta itselleni en toivoisi samaa ja toisaalta enpä ole ollut vaikutusvaltaisessa asemassakaan koskaan.

Sanoin miehelleni tuossa taannoin, että hänen hautajaisissaan soittaisin Lion Kingin "You'll be in my heart" kappaleen, koska Disneytä rakastavana perheenä kappale on erityinen. Tiedän myös, että tämä elokuva on koskettanut kovasti vanhinta tytärtä ja isäänsä yhdessä. Kolmannekseen mieheni lauloi tätä kuopuksemme korvaan iltaisin, kuopuksen ollessa letkuissa teho-osastolla sydänleikkauksen jälkeen. Tätä kappaletta en koskaan enää ohita ilman kyyneleitä, siihen kiteytyy rakkaan mieheni rakkaus kaikkia lapsiaan kohtaan. Mies on vielä horoskooppimerkiltään leijona. <3 

Salainen toiveeni olisi myös, että hautajaisissani tarjottaisiin vaikka jotain helppoa keittoa ja suklaata, ja myös joitain alkoholipitoisia tarjottavia, jotka rentouttavat surevia ja saisivat kenties muistelemaan jotain hauskaa. Olisi mukavinta, että muisteltaisiin jotain tekemiäni kommelluksia enemmän, kuin minkälainen ihminen tai äiti olin. Toivoisin, että hautajaiseni olisivat iloiset ja niissä voisi nauraa, joista poistuessaan surevien olo olisi aavistuksen keveämpi. 

Jos minulle sattuisi jotain, täältä mieheni nyt löytäisi ohjeet hautajaisiin, koska jos kirjaisin toiveeni lapulle, löytyisikö lappunen koskaan, tuskinpa. Virtuaalitoive on mielestäni parempi tai jokin sellainen nettipalvelu, jonne ihmiset voisivat kirjata viimeiset toiveensa. On myös hyvä puhua tästä aiheesta ja kertoa läheisille omat toiveensa, koska ei sillä ole merkitystä täältä lähteneille, minkälaiset hautajaiset ovat, mutta jälkeenjääneiden työtä ja surutyötä, asioiden etukäteen suunnittelu voi auttaa todella paljon. Siksi meillä on myös mieheni kanssa testamentti, koska on hyvä varmistaa, että ihmisille, jotka jäävät jälkeen, että heitä on suojeltu ja heidän asioista huolehdittu.

Jos jonkin kappaleen toivoisin soivan omissa hautajaisissa, olisi se jo minua pienestä pitäen koskettanut Terry Jacksin kappale "Seasons in the sun".  Jossa hyvästellään kauniisti ystävä, kiitetään yhteisistä hetkistä ja vuosista, mutta ymmärretään, että elämä jatkuu, lasten äänet heläjää, linnut laulaa, kevätkin tulee, elämä on aina siinä, elämän uskomaton kiertokulku.

Oma ystäväni kuoli 14-vuotiaana auton alle jäätyään ja sen jälkeen maailma ei ollut koskaan enää saman näköinen.  Silloin ei ollut terapiaa ja surutyö piti meidän ystävien tehdä ihan omissa sielujemme sopukoissa. Tämä jätti tietynlaisen kuolemanpelon, pelon että läheisilleni tapahtuu jotain ikävää. Ikäviä asioita tapahtuu ja siksi minusta niistä pitää pystyä jutella avoimesti, eikä siivota ja lakaista pois, vain siksi ettei meidän kulttuuriissa kestetä kohdata ikäviä asioita. Kaikki ikävä pitää nyppiä pois, kuin ihmiset nyppivät ihokarvojaan. Olemme ajautuneet todella kauas kaikesta luonnollisesta. Toivoisin, että näissä asioissa mentäisiin eteenpäin ja kohti enemmän luontoa ja alkuperäämme, eikä oltaisi kuoleman suhteen niin pelottavan kliinisiä. Kirjoitin muuten tämän postauksen jo pari päivää sitten, mutta yhtäkkiä pelotti julkaista tämä teksti. Loukkaanko jotain vaikka vakavasti sairasta, olenko johonkin suuntaan ajattelematon.

Mitä enemmän uskalletaan kohdata kuolema ja puhua aiheesta, sen vähemmän kuolema on tabu ja pelottava, näin koen itse. Miten sinä koet asian? Saako kuolemasta puhua avoimesti, saako omat hautajaisensa suunnitella, onko sopivaa näin avoimesti keskustella kuolemasta, kuin olisi jopa ymmärtämätön ja kuvittelisi elävänsä ikuisesti?

Jos minulle oikeasti sattuisi jotain, niin kaikki toiveeni ovat periaatteessa merkityksettömiä, sillä tärkeintä on surevat ja minkälaisina hautajaiset heille näyttäytyisi. Siksi luonnollisesti kaikkein puhtain toive on, että hautajaiset ovat sen näköiset, että ne ovat sureville ne kaikkein helpoimmat, toivottavasti olen osannut nämä seikat ottaa toiveissani huomioon. <3