maanantai 22. heinäkuuta 2019

Häätunnelmissa!






















Ei olisi voinut olla ihanampaa viikonloppua, kuin viettää se aurinkoisissa tunnelmissa serkun häissä. Säät suosi, Emäsalon Tanssisaaren puitteet olivat täydelliset ja ruoka ah niin hyvää. Herkkuina nähtiin morsiamen kotiseudun perinneherkkuja alkupaloina ja pääruokana sulhasen resepteillä kokattuja ruokia. Jälkkärinä mansikkavalkosuklaakakkua. Hääparia odotellessa valokuvauksesta, maisteltiin kesän makeimpia mansikoita, kirsikoita ja mm. sulhaselle ja morsiamelle varta vasten pantua olutta. 

Häät tekevät myös vieraat onnelliseksi. Puheita kuunnellessa ajattelin, että tässä on hääparin yksi elämän tärkeimmistä päivistä, jonka he muistavat loppuelämänsä. Meillekin päivä jäi muistoina elämän kohokohtiin. 

Mikä näistä häistä teki poikkeuksellisen, oli puheet. En ole koskaan aiemmin häissä kuullut niin paljon rakkautta ja henkilökohtaisia sanoja morsiusparia kohtaan. Ei ole ollut aiemminkaan epäselvää, että serkullani ja hänen vaimollaan on sydän kultaa ja mottona, ettei elämää haaskata riitelyyn, mutta ystävien ja sukulaisten puheista kuulsi sellainen rakkaus ja henkilökohtaisuus, jota harvoin puheissa kuulee. Puheet kertoivat kaiken hääparista, miten ihania tyyppejä ovat. Oma mieskin oli vaikuttunut ja totesi, "täydellisiä puheita, vetääpä sanattomaksi." 

Mieluisaa myös oli, että bestmanit ja morsiusneidot hoitivat velvollisuudet jämptisti, eivätkä olleet humalassa, kuten monissa perinteisissä Suomi-häissä näkee. Tärkeintä oli hoitaa kunnialla kaikki velvollisuudet, jonka jälkeen varmasti saattoi jo heittää kannat kattoon. Me vanhukset tosin poistuimme paikalta jo puolen yön aikaan ja nuoriso jatkoi juhlia varmasti hamaan aamunkoittoon. 

Häät oli suunniteltu viimeisen päälle. Oikein jäin miettimään meidän omia häitä, etten älynnyt esimerkiksi vessaan laittaa tuollaista mitä mainiointa pelastuspakkausta, josta löytyi hiusharjaa, päänsärkypillereitä, laastareita, nenäliinoja jne. Miten fiksu idea. Lainasinpa minäkin korista hiusharjaa, koska oma harja unohtui kotiin. 

Tämä kesä on kyllä ollut jo tähän mennessä aivan erityinen, sillä tyttären rippijuhlat, serkun häät ja vielä tulevat tyttären häät, tuovat rakkaita ihmisiä yhteen ja kaikilla on iloinen juhlamieli. 

Jos jotakuta kiinnostaa meikäläisen asu, niin Vintage Stories jakun ostin KappAhlista ja jakku löytyy nyt alesta 18:lla eurolla,  mekon löysin H&M:stä (himoitsen mekkoa myös vihreänä) ja mokkakengät löytyi peräti 19-eurolla alesta Ellokselta (oli vielä aletuotteista -50% lisäale) ja hämmästyttävää kyllä, niin mukavat, että niillä jaksoi koko häät ja vielä pyörähdellä parketilla. Glitterlaukku on sitten Cath Kidston ja Longchamp rannekorun on isän vaimo ja isä antaneet vuosia sitten syntymäpäivälahjaksi ja kynnet juhlakuntoon taikoi tietenkin Essie kynsilakat. 

Alimmassa kuvassa neljän serkun voimin serkkuhalaus, kaksi serkkua puuttui juhlista. <3

Rakkaudellisissa tunnelmissa toivotan iloa uuteen viikkoon. <3 Miten siellä, onko tänä kesänä juhlia, hääjuhlia ym? Onko juhlissa ollut jotain tiettyä, mikä on jäänyt erityisesti mieleen, jokin perinneherkku tai mikä tahansa? Kiva olisi kuulla. :)







lauantai 20. heinäkuuta 2019

Joskus sitä voi olla ihan ääliö

Tietyt keskustelut kirvoittivat miettimään, elääkö menneessä, tässä päivässä vai murehtiako tulevaa? Tiedän omalla kohdalla, että tiettyjä kipupisteitä menneestä löytyy ja niitä ei kaiketi saa tasoitettua, ellei käy vaikka pitkäaikaisessa terapiassa. Tietyt kipupisteet voimallisesti pysyvät kiinni, kuin täi tervassa. 
Koen kuitenkin etten aktiivisesti menneitä ajattele, ellei jokin asia laukaise niitä taas miettimään. Pyrin elämään tässä päivässä, olematta katkera menneille, mutta myönnän tulevaisuus välillä pelottaa ja tulevaisuudesta haluaisin murehtia vähemmän. 
Toki on monenlaisia ihmisiä, mutta kolmea päätyyppiäkin löytyy. Ikuisesti katkeroitunut, elää menneessä, syyttää aina muita, ei koskaan katso peiliin, saattaa pitää itseään jopa hyväntekijänä ja kaikki muut ovat kaltoin kohdelleet. 

On tulevaisuudesta stressaajia ja murehtijia, jotka suorittavat onnellisemman tulevaisuuden eteen ja elävät sitä "sitku elämää." Sitten on niitä ihmisiä, jotka osaavat ottaa tästä hetkestä ilon irti ja heitä vähän kadehdin, sillä tämän taidon haluaisin omata, nimittäin elää hetkessä. 

Sitä on aika moninainen kokonaisuus, sitä laahaa perässään vanhoja suruja, lisäksi murehtii tulevaisuuden murheita, miten lasten elämä asettuu, pysymmekö terveenä jne. Sitten kaiken keskellä pitäisi yrittää elää tässä hetkessä, miten se oikein onnistuu?
Olen aikaisemminkin kertoillut joskus kauan sitten täällä blogissa, että kaikkein tasapainoisin ja onnellisin ystäväni, jolla on uskomaton taito elää hetkessä, niin hänellä on ollut myös se kaikkein tasapainoisin lapsuus. Lapsuudella on siten suuri merkitys.

Lapsuutta ei kuitenkaan loputtomiin voi syyttää, pitää olla tätä parempi ihminen, kehittyä, ottaa vastuuta omasta itsestään ja ymmärtää, että aivan vilpittömästi avaimet onneen löytyy itseltä. Mikään ei loppupeleissä ole toisten syytä tai muita ihmisiä ei voi loputtomiin syytellä, voi vaan lopulta syyttää omasta asenteesta ja katkeruudesta itseään. 
Jos jokin ihmislaji eniten askarruttaa, on nämä ihmiset jotka kaivavat aina vian muista, mutta eivät löydä vikoja koskaan itsestään. Jotka elävät kuin juurakko menneessä, miten heitä on loukattu, näkemättä sokeana omaa osuutta vyyhtiin. Kuin he olisivat itse peli ja muut pelinappuloita. 

Sitten taas itseäni pitäisi välillä piiskata, koska liian usein taas pelkään, onko vika minussa. Tämäkin juontaa lapsuuteen, tuntosarvet ovat liian herkässä, näen välillä mustaa siellä missä ei ole, koen pelkoa asioista, jotka eivät välttämättä edes koskaan toteudu. 

Sitten on tämä täysin terveellä itsetunnolla varustettu ihmislaji, joka ei murehdi tälläisiä, joka tiedostaa, että minähän olen ihan yes ja jos ei joku tykkää, niin sehän ei ole minun ongelma. Ah ihanan kepeää ja tunnistan itsessäni erittäin ikävän piirteen, en kaipaa ihailua, mutta on kamalaa olla inhottu. Sitä miettii ja murehtii, mitä olen tehnyt väärin. Raskasta sanon minä. 
On ihmisiä, jotka elävät draamasta ja negatiivisuudesta, pohtien, pähkäillen ja punoen juoniaan, miten taas löytäisi toisesta ihmisestä niitä ikäviä puolia. Kun fakta on, että tälläinen toimintamalli viestii vain omasta epävarmuudesta, jotta epävarmat ihmiset voisivat jollain tasolla tuntea itsensä paremmaksi. On se toinen niin huono ja kyllä minä olen vaan niin hyvä. 

Sitten on ihmisiä ja ihmissuhteita, joissa kohtaamiset tapahtuvat avoimin sydämin, vailla ketunhäntää kainalossa. Joissa ihmiset näkevät toisten ja omien huonojen puolien sijaan mieluiten ne parhaimmat puolet. Voi tälläinen on niin kaunista ja tälläisen ihmisen tunnistaa tietynlaisesta tyynestä rauhasta ihmisen kasvoilla ja silmillä. 
Huomaan, että mitä enemmän ikää, sitä enemmän pyrin tälläistä hyvyyden kuplaa kohden ja vältän negatiivista seuraa, koska se muuttaa myös minua negatiiviseksi. On ihmisiä, jotka ruokkivat toinen toistensa huonoja puolia. Toki on terapeuttista pohdintaa. Siksihän me naiset elämme pitempään, koska ystävyyssuhteissa pohdimme kaikki ulkopuolisten loukkauksten tuomat satutetut tunteet. 

En tykkää keskustella muista negatiivisesta väkisin hakemalla draamaa, mutta jos minua on loukattu, niin kyllä tätä haluan terapioida ystävien ja oman miehenikin kanssa. En halua kuitenkaan jäädä vellomaan negatiivisuuteen tai vihaan, sillä vanhasta jo tiedän, kaikki viha kääntyy lopulta itseään vastaan, möykyksi mahanpohjaan. 

Otetaan nyt vaikka esimerkkinä hometalo-oikeudenkäynti, tällöin oli pakko kerätä negatiivista tietoa vastapuolta vastaan ja se sattui itseenikin. Aika myös tekee ihmeitä, viha haihtuu, iskee sääli, jonka jälkeen yli pyyhkiytyy neutraalit tunteet ja kaiken tämän jälkeen tapahtuu anteeksianto. Joskus voi tapahtua myös negatiivisen alun saaneissa ihmissuhteissa, että anteeksiannon jälkeen voi hiljalleen syntyä uusi luottamus. 
Oli niin tai näin, loputtomiin mietin ihmisiä, jotka valitsevat osakseen katkeruuden ja vihan. Ymmärrän kyllä, että joidenkin ihmisten kohdalle elämä voi tuoda mittaamattomia murheita. Mutta näissä tilanteissa koen, että se ihmisvahvuus punnitaan, lannistuuko katkeruuden alle, syyttäen elämää ja muita ihmisiä vai ottaako asian asiana ja nauttii kuitenkin kaikesta muusta ja siitä hyvästä mitä elämä kuitenkin osakseen antaa. Aika fakta myös on, että kukaan ei elämässä murheitta selviä, kaikille niitä murteita ehtii elämän taipaleella kertyä, jos ei aikaisin, niin viimeistään elämän ehtoopuolella. 
Joskus mietin, että niin monia vuosia ja vettä on virrannut, mutta joidenkin ihmisten kanssa törmään siihen, että palaamme lähtöruutuun ja menneisyyden angstit kaivetaan jälleen esiin. Kuin kaikkea tätä seesteistä aikaa ei olisi ollutkaan, ei vuosia välissä, jo ilman katkeruutta ja vihaa. 

Tätä suren, mutta en voi asialle mitään, ihmistä ei voi muuttaa, kukaan muu kuin ihminen itse ja omaa tapaansa ajatella ja olla. Jos joku ihminen joskus ketuttaa omaa mieltä oikein urakalla,  pidän asiaa häpeällisenä ja en ainakaan halua jakaa noloja ajatuksiani muiden ihmisten kanssa, korkeintaan omalle miehelle voin keskustella niistä raadollisista tunteista,  jotka mieltä painaa ja jotka kertoo, että nyt olen tosi pieni ja nolo ihminen. 
On puhdistavaa, joskus purkaa toiselle ne ääliömäisemmätkin ajatuksensa ja saada niihin perspektiiviä, ei vastakaikua vaan vastaväittämiä. On hyvä, että toinen ihminen toteaa minulle, nyt olet idiootti ja näin toimii  hyvät ystävät ja se läheisin ihminen eli oma mieheni. 

Mielistely ja hännystely ei johda mihinkään ja kukaan ei kasva näissä keskusteluissa, jos ei osata olla eriä mieltä. Sanoa suoraan, että "hei mietipä toisen ihmisen kannalta nyt ja nyt olet väärässä." Koen, että näiden rehellisten keskustelujen kautta nimenomaan ihminen voi kasvaa parhaimmaksi omaksi itsekseen. Kyllähän se väärässä olo kirpaisee ja anteeksipyyntö torjumisen pelossa aina pelottaa, mutta se kaikki helpotuksen tunne sen  jälkeen, on kaiken tuskan arvoista. Jos toinen ei halua antaa anteeksi ja päinvastoin, ehkei kyseessä sitten ole se minun ihminen. 
Olen huomannut, että miltei kaikki ihmissuhteet ovat syventyneet uudelle tasolle juuri konfliktien kautta ja miten ne konfliktit on selvitetty. Kumpikin on kuunnellut ja vielä ymmärtänyt toisen kannan. Voinut olla edelleen eri mieltä, mutta rauha ja luottamus ja hyvä tahto on kahden ihmisen välille lopulta päässyt kehittymään. Tämä jos mikä on ihmissuhteissa parasta, olla pelkäämättä riitoja, ristiriitoja, eriäviä mielipiteitä, kykyä keskustella asioista toista loukkaamatta ja jos loukkauksiakin tapahtuu, kykyä antaa anteeksi. 

Joten kaiketi se elämä on sellaista jatkuvaa kasvua ja jos valmista tulee, niin sitten taitaa ollakin jo 120vee, mutta on se ajoittainen oivaltaminenkin aika kivaa. Pyrkimys kasvaa paremmaksi ihmiseksi, röntyillen välillä kuin mikäkin Uuno ja joskus kun menee maaliin, niin wow miten hyvä ja lämmin tunne syntyy sydänalaan. 
Mutta yritetään elää tässä hetkessä ja olla ystävällisiä. Tänään huomasin Ville Kekäläisen Twitterissä, miten Ville kertoo moikkailevansa ihmisiä ja olen Villen kanssa samaa mieltä, että tervehtimisestä tulee niin hyvä mieli. Moikkasin sitten tänään mansikkamiestä, jolta olen ostanut nyt useana kertana K-kaupan edestä mansikat ja herneet sun muut, mutta hän katsoi hölmistyneenä, eikä moikannut takaisin. 

Siellä se pieni riivinrauta meikäläisessä heti kuohahti ja tuumi, etten taida enää ostaa sulta mansikoita, että ostanpa sellaiselta, joka juttelee mulle kivasti. Ei ole aina helppoa nämä ihmissuhteet tai ihan perus tervehtimiset. Mansikkamieshän on voinut vaikka häkeltyä moisesta ystävällisyydestä, ettei saanut sanaa suustaan. 
Muistan myös, kun oma 15-vee taaperona moikkaili kaikkia ihmisiä ja valehtelematta vähemmän ihmisiä moikkaili takaisin, kuin enemmän. Ihmiset on arkoja ja hassuja, mutta koitetaan ymmärtää, ehkä siellä toisen sisällä asuu vain vähän ujompi ihminen, joka ei osaa käyttäytyä aina sosiaalisissa tilanteissa tai halua tuppautua. Ei sanota sille taaperollekaan, olipa mölli tyyppi vaan kerrotaan, että ihmiset ovat erilaisia ja toiset ujompia kuin toiset. 
Tälläisin ajatuksin kesän ihanimpiin juhliin, tänään serkun häät ja elokuussa vielä meidän tyttären, ihan parasta. Häissä kaikki ovat hyvällä tuulella ja hääparin rakkauden voima antaa muillekin parastaan ja hyvää tahtoa.
Minkälaisia ajatuksia juttu herätti. Elätkö sinä menneessä, tässä päivässä tai murehditko tulevia tai oletko kaiken tämän kombo? Tunnetko ihmisiä, joiden mielestä muissa on aina vika ja he itse eivät koskaan ole tehneet mitään väärää? Miten selviytyä tälläisten ihmisten kanssa?






torstai 18. heinäkuuta 2019

Kun muut, niin minäkin eli FaceApp!

Kun muut, niin minäkin eli FaceApp! Meitsi vanhana ja meitsi nuorena. Eilen ja tänäänkin näitä nimenomaan iäkkäitä FaceApp:llä loihdittua harmaita hapsia on näkynyt paljon somessa ja pakkohan se oli ryhtyä leikkiin itsekin ja kokeilla myös otsahiuksia. Otsatukka on ollut vain lapsena, joten oli yltiöpäisen hauskaa nähdä oma nassu otsatukalla. 

Ensin muokkasin tietty oman ukkelin kuvan ja lähetin miehelle Whatsuppilla, huudelleen perään, älä sitten saa shokkia! Moni miehen kaverikin lähetti erilaisia iäkkäämpiä kuvaversioita ukkelista eilen ja vielä tänäänkin. Pinkit korkokengät lähetti meikäläiselle, mm. tuon alimman kuvan, hih, heh ja huh. Että kiitos vaan Maiju. 





Ja ne leuat heiluu näin ja leuat heiluu näin. Rypyt ovat mielestäni kauniita ja kertovat omaa tarinaa elämän karttana, mutta noita heiluvia leukoja, njaah, en tykkää. Mutta hauskaa oli näitä katsella ja vaikka en teininä näyttänyt ihan tuolta FaceAppin versiolta, kasvot olivat terävämmät ja hiukset punertavammat ja meikkiä vähemmän, mutta kyllä tuosta teinikuvasta jotenkin tunnistaa, kuin myös vanhuuskuvista. Laitoin tähän mukaan vielä kuvan kamusta ja meikäläisestä lukiossa, että vähän tulee perspektiiviä nuoruuden kuvaankin. 

Aika huojentavaa nähdä itsensä vanhana ja ryppyisenä jo näin etukäteen, kun on elämän ehtoon puolivälissä tällä hetkellä. Minusta ei ollenkaan huono, olla harmaahapsi ja ryppyinen, kunhan pilke silmissä säilyisi ja elämänilo. 

Miten siellä, joko on omia kuvia ujutettu Faceappiin vai onko ihan vieras sovellus? Oman FaceAppin latasin Huawein androin puhelimeen Play Kaupasta ja sieltähän kyseinen sovellus vallan löytyy nimellä "FaceApp". Jos haluaa oikein laittaa elämän risaiseksi, niin pro-versio kokeiluun ja leikkimään eri hiustyyleillä ym. Nyt vaan leikkimään, te jotka ette ole vielä kokeilleet. 

Kivaa oli ja nyt arjen askareihin. Hauskaa torstaita kaikille. <3

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Parhaat palat kasari ja ysäri!

*Tuoksut blogiin saatuja ilmaistuotteita 



Kun Lumolifestyle Tuuli muisteli blogini kommenttikentässä miehensä tuliaisostoksia ja Cliniquen tuoksua "Happy", joka löytyy tälläkin hetkellä omasta tuoksukaapista, notkahti samalla mieleen vyöryn lailla muistoja 80-ja 90-luvun parhaista asioista. 
Parhaat, tuoksut, televisiosarjat, musiikki, vaatteet, ruoka, ravintolat jne. Lempisarjoja mm. olivat Konnankoukkuja kahdelle, Miami Vice ja aivan ehdottomasti X-Files. Seinfeld oli tosi hyvä ja piristi sekopäisellä huumorilla, Kupla oli lapsena jotain aivan parasta ja katsoin myös saksalaista Derrick sarjaa.

Dynastiaa, Dallasia ja L.A Law:ta tai Lovejoyta unohtamatta. Tyttökullatkin oli mainio sarja ja Okalintu kirjaan perustuva Paluu Eedeniin mitä pakahduttavin draama. Entäs sitten Twin Peaks, joka oli jotain uutta ja hullulla lailla erilaista. Twin Peaksin musiikki oli aikakauden parhaimmistoa. 



Mitä silloin syötiin, lihaa ja perunoita, pitsaa, kermaperunat ja pihvi oli kova juttu ja niitä piti aina tilata ravintolassa. Kermaperunoita meni paljon ja myös Creme Bonjour leivän päällä oli oiva herkku. Lempisuklaa oli Fazun sininen ja Geisha, mutta paljon oli erilaisia nameja, jotka olivat niin cooleja, kun saapuivat markkinoille. R-Kioskilta mm. sai Black Pete patukoita ja oli sellainen kova salmiakkipötkö pitkä, jonka sisällä oli tujua salmiakkijauhoa. Mikähän tämän herkun nimi oli?

Roope Ankan kolikot olivat yksiä parhaita namuja, miksi ne lopetettiin. Mieleen muistuu myös Pluto passionhedelmälimu, jossa oli jännä maku. Chymoksen riisisuklaa oli parasta maailmassa ja valitettavasti yksikään riisisuklaa ei ole peitonnut tätä vanhaa herkkua.
*Kuva Ilta-Sanomat

Meikkejä ei ollut niin paljon ja vannoinkin Joe Blascon, Max Factorin ja Lumenen nimeen. Hiuslakka oli tietenkin Elnett. Lempituoksuja en muista kasariajoilta, mutta ysäriaikaan Issey Miayke, Cliniquen Happy ja Tommy Hilfiger Tommy Girl. Tuoksut ovat edelleenkin omaan makuun. 

Oudoin muoti silloin oli pyöräilyhousut blazerin kanssa, jäätävät olkatoppaukset ja ne kauheat permikset ja isot siniset rajaukset silmissä. Siis omalla kohdalla oudoimmat. 
Muistan, että lempipitsa oli jauhelihasmetanahunajapitsa, enkä parempaa tiennyt. Mutta kyllä silloin Saarioisten  jauhelihapitsakin oli hyvä lätty.  Silloin jauheliha oli todella kova sana ja kova hitti oli köksäkirjan kinkkupiirakka. Kun fetajuusto tuli kauppoihin, se oli jotain ihmeellistä, enkä tiennyt parempaa ja tänä päivänkin fetajuusto uppoaa aina. 

Radio oli keittiössä ja aina syödessä oli kiva kuunnella radiota. Myöhemmin oli coolia, että televisio oli keittiössä, mutta en muista, että koskaan olisi ollut telsua keittiössä. Ehkä se oli enemmän jenkkisarjoissa näkemäni juttu. 

Lempivaateliikkeet olivat mm. Stockmann ja Seppälä ja Palmrothin kengistä tykkäsin todella paljon. Kynnet lakkasin aina vaalealla kynsilakalla tai värittömällä ja niinkin räikeän kasarimuodin aikoihin, jopa punainen kynsilakka oli kauhistus tai paljon koruja kaulalla ja sormissa. Runsaus ei omalla kohdalla jakaantunut kaikkialle vaan lähinnä permanentin muodossa hiuksiin ja jäätävien olkatoppausten muodossa olkapäihin. 
Lempimusiikkia oli mm. Depeche Mode, Roxy Music ja samalla myös Bryan Ferry, Ultravox, Jarre, Toto, Abc, Abba aina ja ikuisesti hamaan tappiin asti. Ysärimusiikki ei tänä päivänäkään herätä niin paljon tunteita, kuin kasarimusa. Kasariaikaan olin lähes kaikkiruokainen ja musiikki upposi Blondiesta Barbra Streisandiin. 
Lemppari kirjailijoita silloin oli mm. Amy Tan, Ken Follet, Paasilinna, John Irving, Isabel Allende, Pat Conroy, Gabriel Garcia Marquez, Milan Kundera, Terry McMillan jne. 

Uutistulvaa ei ollut. Uutiset tulivat illalla televisiosta ja radion avulla pysyi jollain tasolla ajan hermolla. Uutiset luettiin vielä seuraavana päivänä sanomalehdistä. Nykyään uutisia tulee tulvana ja ikävät asiat monikertaistuvat, ei ihme, että paha olo ja ahdistus myös tuntuvat moninkertaistuneen tai sitten pikemminkin avoimuus, ikävät asiat eivät ole enää niin noloja vaan niistä voidaan puhua ääneen. 

Mietin täällä, olisiko aika luopua c-kaseteista. Nostalgian vuoksi olen niitä säilyttänyt. Jotain liikuttavaa niissä on, ajalla ja vaivalla ja suurella radiotuurilla tallennettuja ja omalla käsialalla raapustettu kappaleiden sanat kansipaperiin. Meidän teinillä oli pari vuotta sitten nostalgia vaihe ja teini osti itselleen kasettisoittimen ja kuunteli noita meikäläisen kasetteja. 

Vhs-videot meillä on jo saanut lähteä, kenties seuraavana cd-levyt ja ehkä lopulta dvd-leffat. Vielä niitä voi Playstationilla pyöritellä ja on meillä dvd-laitekin. Muistan aikanaan, kun isä ja sedät ostivat vhs-laitteet tai ne oli ensin beta-laitteet ja isovanhemmat tuumi, huh mitä hullutusta. Samoin mikroaaltouuni oli hullutus. 

Onkohan tässä kohta omien isovanhempien kanssa samoilla linjoilla, että kaikki mitä nuoret hankkii, on sulaa turhaa hulluutta, hih. 

Silloin toiselle lahjaksi annettu c-kasetti, johon oli vaivalla ja ajalla äänitetty kappaleita, josta ajatteli toisen pitävän, oli jotain liikuttavaa. Postikortit ja kirjeet lensivät muulloinkin kuin jouluna. Kirjalahja omistuskirjoituksineen oli aina toivottu lahja. 

Maailman pelko omalla kohdalla ulottui lähinaapuriin eli kylmän sodan pelko. Sukupolvemme maapallon tuhoaminen on aiheuttanut sen, että omat lapsemme joutuvat miettimään koko maapallon tuhoutumista, mikä on lopullisen lohdutonta. En sano, että silloin oli paremmin tai tänä päivänä on paremmin, mutta jotain todella lohdullista ei niin teknisessä maailmassa oli. Toki isovanhempien näkökulmasta katsottuna jo oma nuoruus oli outo ja outoa tekniikkaa pullollaan. 

Omat lapsemme joutuvat myös vertaamaan ulkoisesti ja taidoiltaankin itseään koko maailman somekirjoon, kun itse saattoi verrata itseään koulutovereihin tai naapurin Maijaan. Maailma on laajentunut toki upeallakin tavalla ja esimeriksi Instagramin kansainvälisyys on vain mieluisa asia. Mutta kaikella on myös kääntöpuolensa. 

80-ja 90-luvulla sai ajaa polkupyörää ilman kypärää, ruoan terveellisyyttä ei niin paljon mietitty, tiedettiin, että suklaa lihottaa, siinä miltei se. Sai uida rannalla ilman aikuisen valvontaa tai jäädä viikonlopuksi teininä kotiin ilman vanhempia. Huideltiin ilman kännyköitä ja oli kotiintuloajat, jos ei niitä noudatettu, sai arestia. Sai käyttää työkaluja, vasaraa, puukkoa suht nuorena ja vasaroida menemään, eikä kukaan miettinyt ensimmäisenä, että teini puukottaa vahingossa hengiltä itsensä. 

Erheistä on opittu ja tietoisuus kasvanut, mutta jotain todella vapauttavaa tuossa omassa lapsuudessa oli. Nyt vanhemmat voivat sijaintipalvelun avulla paikantaa, missä lapset viilettää. Tätä pidän kyllä aivan mahtavana ominaisuutena näin vanhemman näkövinkkelistä, mutta en kyllä olisi lapsena pitänyt. 

Jokaisella aikakaudella on omat parhaat puolensa ja aika kultaa aina muistot, mutta kyllä kasari-ja ysäriajoissa vaan oli sitä jotakin. Ilmankos Stranger Things on tämän ajan kuumimpia sarjoja ja kasari ja ysärimuoti tekee taas voimakkaana tuloaan. Ympyrä kiertää kehää. 

Mikä sinusta noissa ajoissa oli parasta, vai eikö mikään? Mikä on parempaa nyt? Onko jokin  herkku, televisiosarja mikä vaan, jotain mitä kaipaat noista ajoista? 

Nostalgisesti fiilistellen kivaa tiistaita kaikille. <3






sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Tuliaisia ja karvaisten elämää!

Kissamaisia tunnelmia, mutta vilpittömästi karvaiset olennot ovat hyvin kaiken kattavia ja koko ajan elämässä mukana ja siksi teinkin arkivideon meidän eläimistä. Löytyy ihan alta ja YouTube-kanavan voi halutessaan tilata täältä. Mitään suunnitelmia ei ole YouTube-kanavan suhteen eli sinne kaiketi tulee ja milloin tulee, milloin mitäkin. 
Mies tulee tänään Norjan reissulta ja yksin ei kyllä ole tarvinut öitänsä viettää, Milloin kuka on kolmesta karvaisesta olennosta joko kehrännyt tai maiskutellut ja kuorsannut autuaana jaloissa. Arvatkaas vaan kuka tuo maiskuttelija ja kuorsaaja on, no sehän on meidän koira Samu. 
Osku taas on arkirytmissä tiukasti kiinni ja joka aamu n. klo 6:00 rääkynyt sängyn vieressä, että tule antamaan ruokaa. Videolta selviääkin voi pojat, miten se meidän Osku osaakin rääkyä. 
Mickey-kissa on meidän huomaamattomin perheenjäsen ja kovin vaatimaton. Mutta on yksi asia mistä Mikikään ei tykkää ja se on suljetut ovet. Jos ovi on kiinni, niin Mikihän sitä vimmaisena sutii. Juontanee kenties siitä, että on löydetty kadulta, eikä emäntä tai isäntä koskaan kaivanneet toista takaisin. Eläinsuojeluyhdistyksestähän aikuinen Miki meille otettiin. 

Eli on täysin mahdotonta pitää makkarin ovea kiinni, jotta Samu ei pääsisi jalkojen juureen maiskuttelemaan ja krohisemaan ja Osku rääkymään vaativasti kukonlaulun aikaan aamupalaa. Ei vaan voida voittaa. 
Mies tosiaan tänään tulee näin upeista maisemista perhokalastamasta ja heitin yhden tuliaistoiveen ilmoille. Bongasin joskus viime keväänä norjalaisen Ramona Wilhelmsenin Instatililtä sinisen Freia-peltipurkin. Ehkä ensin kiinnitin huomiota nimeen Freia, koska haaveilin päälle 20-vuotiaasta, että ensimmäisen tyttären nimeksi annetaan Freya, jos tytär joskus siunaantuu. 

Mies ei ollut tästä nimestä samaa mieltä ja ehkä Freya Koivusalo, kuulostaakin jotenkin vanhahtavalta, toisin kuin silloin makustelemani yhdistelmä oman tyttönimeni kera eli Freya Ekholm. Freya Ekholm olisi ollut tosi kiva nimiyhdistelmä, etenkin kun mummin sukujuuret tulee Norjasta. 

No mutta se siitä nimestä. Laitoin miehelle Ramonan kuvan Whatsuppilla matkaan ja sanoin, että jos ruokakaupassa sattuu silmään moinen arkinen purkki, niin kyllä kiitos tuopa vaimolle. Extravaivaa ei tarvitse nähdä vaan, jos ihan ruokaostoksilla poikkeatte ja samalla reissulla sattuu löytymään hyllystä mokoma purkki, niin vaimo on hyvin onnellinen. Haha ja juurihan halusin päästä niistä purkeista eroon. Noh naisella on aina oikeus muuttaa mieltänsä. 

Viikonloppuna mies soittikin, että on nyt kaupassa, että oliko se purkki nyt tälläinen, että ei ollut löytänyt hyllystä, mutta myyjä oli tuonut pyytäessä purkin näytille. Noh sanoin sitten miehelle kiitokset onnistuneesta löydöstä ja, että olisi niin kiva, jos ilahduttaisit tätiä, joka on purkkihullu myöskin, eli jos satut ihan lähihyllyiltä löytämään, niin toisitko tädillekin moisen kivan purkkiliinin. 

No mies sitten löysi tietenkin hyllyn, jossa sininen purkki oli ja totesi, että täältähän löytyy myös punainen purkki. No kappas vaan sininen ja punainen ovat lempivärit, joten molemmat kyytiin vaan ja tädille kanssa. 

Noh mitä aion purkeille tehdä. Aion jatkossa kaikista rumista purkeista kaataa näihin purkkeihin leivinjauhon ja vaniljasokerin eli näistä näteistä purkeista tulee viralliset leivinjauho-ja vaniljasokeripurkit. 

Eli näille purkeille on oikeutus, sillä näille on käyttöä. (seli seli) Kertokaa nyt hyvät ihmiset, miksi Suomessa oli merkki kuin merkki, vaniljasokerit ja leivinjauheet tulevat kamalissa purkeissa. Kyllähän nyt ihmiset mieluiten tarttuisivat kivoihin purkkeihin, joihin on vähän panostettu. Kyllä Suomessa on paljolti tälläinen rumuusongelma, ettei purkkeihin tai vaikka suomalaisiin sampoopulloihin, peltipurkkeihin, peltitölkkeihin panosteta vaan ovat järjestään susirumia. 

Tästä syystä rakastan käydä ulkomailla kaupassa, sillä ulkomailla ruokakaupoista löytyy aina kauniisti pakattua ruokaa ja aina joku ihana purkki kotiinviemisiksi. 

Ramonan tilillä 23.4 näkemäni purkki ja sille vielä punainen kaveri ovat tulossa tänään kotiin ja oma rakas. Mitä muuta tässä nainen tarvitsee, ei kuulkaas mitään. 
On ne vaan söpöt purkit, mutta ohessa vielä söpömmät ja sekopäiset karvatit. On ne vaan niin kaiken kattavia, mutta tyhjää olisi ilman pörröisiä kavereita. 
Onko siellä ollut joskus haaveena jokin tuliainen ja haave sitten toteutunut? Tuliaistarinoita olisi kiva kuulla tällä kertaa vaikka kuten sanottu, täällä saa kommenttikentässä aina jorista asian vierestä, sillä ei tämä blogin emäntäkään koskaan pysy itse asian ytimessä, sillä miten ihmeessä kissat ja koirat liittyy tuliaisiin? Noh ei niin mitenkään!

Aurinkoista sunnuntaita. <3