lauantai 19. tammikuuta 2019

Hiilarihimo

Jaoin Facebookin puolella tällä viikolla hetken huumassa ja syyllisyyden tunnoissa tämän päivityksen. Sillä julkinen tunnustaminenhan on kait hieman kuin hätähuuto ja kun asioita tunnustaa ääneen, niin silloin on kohdattu jo itse ongelma tai sitten ongelmaa ei sinänsä ole, vaan ollaan sinut asioiden äärellä.
"Monet elämäntaparemppailee tammikuussa, täällä yksi sämpylä, kaksi lattea, appelsiinimehua, puolikas katkarapuaurajuusofetajuustokaprissmetanatonnikalapizza, ehkä huijaan, oli se 3/4 osa pizzasta. Tilasin koska lapsikin halusi tilata, hillomunkki, ostin lapsille, mutta eivät halunneetkaan, 275g irtareita, tosin kuuluukohan tuohon 275 grammaan se itse pahvirasia, jossa ne karkit on? Peruutan eli 250g irtareita ja 1,5l Pepsi Maxia.

Juu olen se henkilö, joka riisuu kaikki yltään mennessään puntariin, hyvä etten vihkisormuksia, riisuisin nekin, mutta ei ne lähde enää irti, kuin rautasahalla. Sanonpahan vaan, että aikamoinen päivä ja taitaa tulla painajaisia ensi yönä näin kovan mässäilyn jälkeen.

Tammikuu ja helmikuu ovat meikäläiselle luolakarhumaista aikaa, silloin koteloidun talviunille ja alan kerätä massaa. Mieskin nauraa, että onkos taas talviunien aika ja heräät sitten maaliskuun eka. Joka vuosi sama homma! Tietääkö joku, auttaako tähän joku kirkasvalohommeli?"
Jos marraskuun pimeys oli raskasta, silloin elämä oli vielä jonkinlaisessa hallinnassa. Tammikuussa tai viimeistään helmikuussa koko hommeli aina karkaa lapasesta. Hiilareiden tarve on aivan loputon. Kyllä syön vitamiineja, kyllä ulkoilen,  koska koira ja ei huvittaisi ellei olisi koiraa.
Normaalistikaan en syö paljon, vaan pikemminkin aivan väärin eli paljon suklaata ja leipää menee. En ymmärrä miten joulukuun lapsi aina näin vastaanottaa talven. Ehkä tässä on jotain primitiivistä  jäännettä jääkausiajoilta, talveksi pitää vaan alitajuisesti alkaa kerätä pakkaspäiville massaa? Maaliskuussa aina helpottaa ja kesällä ei välttämättä tee leipää ja suklaata juurikaan enää mieli.
Mielenkiintoisia nämä, mutta en ole se henkilö, joka tammikuussa hankkii kuntosalikortin ja alkaa käyttämään tehosekoitinta terveysjuomiin. Olen se henkilö joka miettii syönkö yhden vai kaksi hillomunkkia päivässä. Ennen aloitin aina laihtarin tammikuussa, nykyään tiedän sen mahdottomaksi, mutta ehkä maaliskuussa voin jo harkita luontaisesti kepeämpää ruokavaliota. 
Tämä olen minä ja olen hyväksynyt sen, että tammi-ja helmikuussa koteloidutaan luolakarhun maailmaan. Turha asiasta on tuntea syyllisyyttä vaan antaa palaa ja nautin hillomunkin jokaisesta suloisesta sokerihippusesta ja sen pizzajuuston venyessä, ihailen juuston taipuisuutta. Porkkanaa ehtii sitten rouskuttaa valon lisääntyessä jänöpupun lailla maaliskuusta alkaen ja kohti kesää villiintyä vaikka joka vihanneksesta. En väitä tosin, että silloinkaan rouskisin päivät pääksytysten rehuja.
En uskalla ääneen sanoa "kehopositiivisuus", sillä pelkään ilmaisevani sanan väärässä yhteydessä. Mutta mielestäni tärkeintä on olla tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kuin on ja olen ajat sitten lakannut tavoittelemasta teinivartaloni mittoja. Jokin standardihan minullakin joskus oli.
Kolesteroliarvoni ovat 4,7, sokeriarvot kohdillaan, jotka antavat hieman lisäsyytä nauttia siitä hillomunkista päivittäin. Moni voi toki olla tästä eri mieltä, hiilarit vaikuttavat väsyttävästi ja sokerihumala jne. Mutta koen hirveän raskaaksi henkilökohtaisesti kaikki ääri-ilmiöt eli kukin tavallaan. 
Oma balanssini syntyy siitä, että tammi-ja helmikuussa mätetään mitä lystättää, joulukuussa on pieni konvehtirasiapiikki, muuten syödään aika samalla lailla ja kesällä kevennetään. 
Olen toki ylipainoinen, mutta siltikin aika tavallinen suomalainen nainen ja juuri tälläisenä on aika hyvä olla. Ihan olen uskaltaunut jo uimapuvussakin kylpylään, eikä tuntunut missään. Hiljakseen olen oppinut arvostamaan omaa kehoani ja luopumaan vihasuhteestani kehooni. Terve keho on asia, josta voi olla äärimmäisen onnellinen.
Niin ja lopuksi tähän, mitähän sitä tänään söisi, nyt meinaan tekisi mieli suolakeksejä ja juustoja. Huomaan, että suolanhimokin on kasvanut ja oli pakko ostaa Myrttisen valkosipulikurkkuja kotiin. Jalopenoja ja kapriksiakin tekee koko ajan mieli tunkea joka ruokaan. Juustoksikaan ei kelpaa perus Oltermanni vaan maun pitää olla syvää ja tummaa. 
Jokaisen tulee kehorempata tai olla remppaamatta juuri omalla tyylillään ja omaan tahtiin. Joillekin tammikuu on juuri hyvä vedenjakaja ja luontainen ajankohta aloittaa uusi vuosi terveellisemmin. Täällä se vaan on mahdotonta, koska en halua, en viitsi, mieliteot menevät nyt kaiken edelle.
Miksi koko ajan pitäisi pinnistää jotain kohti ja jos pinnistää, niin itsensä takia, ei muiden vuoksi. Silloin syntynee paras palo elämäntaparemppaankin, jos sellaisen haluaa aloittaa. 

Olen aloittanut elämäntaparemppoja monen monia ja hyvinkin sorrun taas maaliskuussa, kun energiat alkaa olla kohdillaan, mene ja tiedä. Yhden asian olen kuitenkin oppinut lukemattomien epäonnistuneiden elämäntaparemppojen jälkeen, että jos sellaisen aloitan, en kerro siitä enää kenellekään. 
Ajattelin aiemmin, että jos kertoo elämäntaparempasta ääneen, julkisesta paineesta syntyy lisämotivaatiota syödä terveellisemmin. Mutta homma täällä meneekin ihan päinvastoin, tälläinen tapa saa miettimään alati ruokaa ja tuntemaan sressiä ja painetta koko projektista. Elämä alkaa pyörimään ruoan ja kehon ympärillä.
Joten näissä merkeissä menen jääkaapille ja jatkan erittäin hyvän ja koukuttavan sarjan katsomista C-Morelta nimeltään "Kadonnut", sen jälkeen odottaa vielä Netflixiltä Star Trek Discovery toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso. Tammikuu voi olla aika yes, jos antaa sen vain olla ja antaa itsensä olla. 
Olen päättänyt olla tyytyväinen juuri näin ja tämä ajatus on tosi vapauttava tuova tunne. Eli arvaatteko mitä aion myös tehdä. Myydä kaikki pieneksi menneet vaatteet Hellapoliisin tiloissa Maijun ja Villen kanssa järkkäämällämme kirpparilla 10.3 ja lakata toivomasta, että mahtuisin taas kittanoihin vaatteisin. Jos sellainen ihme käy, että jonain päivänä mahdun, niin kenties sitten on palo hankkia jotain uutta. Kirpparijutusta myöhemmin lisää infoa. :)

Miten siellä löytyykö samaistusmipintaa tai ihan erilaisia ajatuksia? Miten olet saanut painon pysymään pysyvästi jossain tietyssä, onko sinulla viha-ja rakkausuhde ruokaan ja omaan kehoon vai oletko tyytyväinen? 

perjantai 18. tammikuuta 2019

L'Oreal Paris uutuudet 2019

Eilen pääsin piipahtamaan lumimyräkästä huolimatta Helsingissä L'Oreal Paris uutuuksien tiimoilta. Täällä on ollut parina viikkona kaikki mahdolliset taudit, vatsatautia, kuumetta, flunssaa ja silmätulehdusta, mutta nyt näyttäisi elo vakaantuneen. Itse olen pysynyt terveenä. 

Hieman eilen hirvitti lumipyryn vuoksi lähteä ajelemaan, mutta köröttelin hiljaa, enkä ohittanut yhtäkään autoa. Kotiin palasin vanhaa moottoritietä, joten auton vauhti pysyi vieläkin hiljaisempana. Oli piristävää käydä piipahtamassa Helsingissä, vaikka oli lopulta kiire kotiin laittamaan lapselle silmätipat. Äiti osaa parhaiten laittaa. ;) 

Ensin L'Orealin tilaisuudessa laitettiin kutrit kuntoon. Koska olin aamuisten lumitöiden takia pessyt hiukset, niin hiustenpesu uusilla blondeille tarkoitetuilla Elvital Color-Vive Purple Shampoolla ja hoitoaineella jäi väliin. Nämä taittavat vaalennettujen hiusten keltaisuutta. Nyt löytyy sitten edullisemmastakin sarjasta violettihiustenhoitotuotteita, mahtavaa! Ai niin ja nämä violettihiustuotteet tuoksuu ihanille, eikäs sellaisella omituiselle, jolle hopeasampoot usein tuoksuu. 

Hiuksiin muuten laitettiin L'Orealin Stylista tuotteita, joita en ole testannutkaan. Nyt on useampi juttu mitä pitää käydä Cittarista hankkimassa kotiin. Stylista Hair Spray keltaisessa pullossa ja vaaleansininen suolasuihke ovat pitäneet kutrit ojossa tänäänkin. Aivan uskomattoman hyviä hiustuotteita ja edullisia kuin mitkä. Kiharat on aidosti kuin eilisen jäljiltä. 

Uuutuutena myöskin tulee Extraordinary Oil hiusöljy, joka klähmää hiuksia isosiskoaan vähemmän tai ei oikeastaan ollenkaan. Laitettiin eilen kuiviin latvoihin ja toi ihanaa kiiltoa hiuksiin. Pidin aiemmastakin versiosta todella paljon, mutta tämä uusi on vielä kepeämpi, siksipä vielä ihanampi. Löytyy Elvital-sarjan tuotteista lasisena pumppupullona. Sarjaan muuten tulee myöskin kookosöljyä sisältävä sampoo, hiusnaamio ja hoitoaine. Mies saa testata sampoota, koska vannoo Elvital hiustuotteiden nimeen. 

Miltä sitten kuulostaa nestemäiset mattapunat, joiden huulituntuma on eleetön ja joita voi kerrostaa ja sekoitella eri punien sävyjä ja luoda se juuri oma täydellinen punan sävy. Kestävyyskin huulilla  loistava. Näitä rantautuu kauppihin peräti 12 eri sävyä. 

Takana olevat Les Chocolates mattamaiset huulipunat tuoksuvat aivan suklaalle ja näitä tulee 11 eri sävyä. Miltäs muuten kuulostaa sukulaatipunien nimet: Bitter Sweet, Candy Man jne. :) Näissä on vaan huolena se, että kun nainen "syö" tietyn määrän huulipunia elämänsä aikana, niin nyt saattaa tuo määrä ainakin osaltani hieman kasvaa. ;)
Coloristalle on tullut aivan huikeita kimallussuihkeita,  ruusukultasuihketta, hopeasuihketta ja värikkäitäkin oli. Näillä saa ihanaa hopean kimallusta, värikästä glitteriä tai ruusukullan sävyä hiuksiin. Coloristalta on myös tullut geelimäistä glitteriä hiuksille ja aika kivalta näyttää,  jos hiuksille laittaa pienen letin ja sipaisee vain lettiin glitteriä. Näitä on pakko rynnistää kaupasta heti hakemaan. Videolla muuten näkyy tuotteet ja miten ruusukultaa suihkutellaan hiuksiini ja miten kivan säväyksen antaa hiuksille.
Lisäksi on tulossa erilaisia Infaillible peitevoiteita iholle, mm. tummille silmänalusille, joissa on Joe Blascomainen koostumus. Jännää nyt testaillessa nähdä, että jääkö käyttöön nämä  peiteaineet, jotka ovat tuntuvasti edukkaammat kuin Blasco. 

Infaillible sarjaan kuuluu myös valohohdepuikkoja käsilaukussakin mukana pidettäväksi, peitepuikkoja, kirkastusta antava sinistä taittava irtopuuteri, valohohde primer, joka vaikuttaa aivan fantastiselta, peitepuikot, joissa on iso suti ja joilla voi halutessaan tehdä  ihon virheiden peittämisen lisäksi myös contouria.
Bambimekko pääsi eilen ensimmäistä kertaa ulkoilutukseen, tuoden lumimyräkkäpäivään hieman kesän tunnelmaa. 
Eniten inspiroiduin, jos ei huulituotteita lasketa, uusista kulmageeleistä. Unbelieva Brow täyttää kulmien tyhjiä aukkoja ja mikä parasta tuotteen mukana tulee harja, koska kulmat värin laiton jälkeen on aina pakko harjata. Olen käyttänyt jo pari vuotta huomattavasti kalliimpaa versiota, mutta nyt sillekin on tullut haastaja. 

Lisäksi sarjaan on vielä ilmestynyt ripsiseerumi, joka pehmentää ripsiä ja auttaa ripsiä kasvamaan. Ripsiseerumit ovat olleet aika kalliita, joten mukavaa saada myös tämä tuote markkinoille edullisempana versiona. 

Megahyvä Very Different Unlimited Mascara on saanut vedenkestävän version. Ensin olin hieman jaa-a, en ole tästä kiinnostunut, koska en käytä vedenkestäviä ripsivärejä, MUTTA kun sain kuulla, että tämä hyvin pysyvä mascara lähteekin pois lämpimällä vedellä, yhtäkkiä olenkin hyvin kiinnostunut tästä ripsiväristä. 
Lisäksi on tulossa Smooth Sugars-sarjaan sokerikuorinta väsymyksen merkkejä vastaan. Iiks kahvifanikin täällä innostuu, sillä tämä tuote sisältää kahvipapurouhetta ja voitte vaan kuvitella kuorinnan tuoksun, jossa on vielä lisänä vaniljaa. 

Revitalift-sarjaan tulee energisoiva punainen päivävoide ja seerumi ryppyjä vastaan. Seerumia saa laittaa silmäkulmien ryppyihin myöskin. Näitä testailin kädelle paikan päälle ja erittäin miellyttävä tuoksu, upeat punaiset purkit ja imeytyvät iholle solahtaen. 

Paljon L'Oreal Paris uutuuksia tälle vuodelle 2019. Ehdottomasti kannattaa katsoa video, jos uutuudet kiinnostaa, hiuskimallukset, punat ja paljon muuta, sillä videolla koostumukset, hiusglittereiden kimallus ym. ovat kaikki paljon selkeämmin nähtävillä.

Mikä näistä oli sinun mielestä kivoin uutuus, pakko sanoa, että täällä suklaan tuoksuiset punat ja kahvikuorinta, nam! Onko muuten vinkata jokin oma L'Oreal Paris suosikkisi, olisi kiva kuulla. 

Kaunista perjantaita kaikille. <3

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

10 vuoden kuvahaaste!

Osallistunpa tähän profiilikuvahaasteeseen minäkin. Liityin Faceen vuonna 2007 ja muistaakseni meni noin 2-vuotta, että uskalsin laittaa omaa lärviäni profiilikuvan kohdalle. Aivan tavatonta sillä lailla levittää omaa kuvaa netissä tuumin minä, suorastaan huomionhakuista. En kestä. Joten tuo turvallinen valkoinen naama edusti meikäläistä 2007-2009. Voi tosin olla, että liityin vasta 2008, kuka nyt näitä vuosia muistaa. 

Muutenkin kun eräs ystävä laittoi minulle viestiä vuonna 2008 (tekstaria), että kuullaan Facessa, vastasin hänelle, että laitetaan kuule ihan vaan sähköpostia, etten oikein ole siellä Facessa lainkaan. Kummeksuin koko Facebookia. 
Kun kuvan lopulta laitoin, niin luonnollisesti siinä oli jotain Disney hommelia rekvisiittana, oli mukamas jotain omaa sisäpiirin hjuumoria mukana, että kehtasi sen kuvan ylipäänsä laittaa. Sitten tietenkin pelotti ne reaktiot, mitä ihmiset nyt ajattelee, kun on vallan kuva Facessa. 

Tuleeko sanomista tai onko sitä nyt sitten pinnallinen tai muuten vaan olevinaan, mitä vanhemmatkin ajattelee. Mikä se Facebook nyt ylipäänsä oikein on. Joten siksi Dalmatialainen turvana, ettei ollut niin kuin ihan täysin omakuva pelkästään, oli oma turvalelu mukana. 
Enää ei ole niin väliä mitä muut ajattelee, joten muutakin on muuttunut n. 10-vuodessa, kuin lärvi, kroppa valunut, kaikki koko homma. Remppaa tosiaan tarvis, jos itseäni huvittaa, mutta kun ei edes huvita.. Eli jotain positiivistakin on tapahtunut, ettei aina yritä miellyttää koko ajan muita. 

Mitä on sitten muuttunut näiden 10-vuoden aikana. Todellakaan silloinen minä ei olisi ikinä kuvitellut perustavansa jotain blogia ja vielä omalla naamalla ja nimellä, enhän edes tiennyt mitä blogit ovat. Jossain kohdassa tiedostin Kalastajan vaimo blogin ja ihastelin kyllä blogia, mutta mietin silloin, että aika epäilyttävää puuhaa tuolla lailla laittaa omia kasvojaan julkisuuteen. 

Ei tullut tosiaan mietittyä, että kävelenhän minäkin omalla naamalla julkisesti kadulla, mutta tietenkin tämähän oli vallan eri asia.  No arvaatte varmaan etten mieti enää noin, mutta ymmärrän, jos joku toinen epäilyttäviksi blogit vieläkin mieltää. 

Koko Facebook, blogit ja myöhemmin koko somekokonaisuus olisi 10-vuotta sitten vanhalle minälleni ollut jotain oudoksuttavaa. Olinhan henkilö, joka kerran viikossa juuri ja juuri jaksoi painaa läppärin "päälle" nappulaa, läppäri sijaitsi muuten kodinhoitohuoneessa. 

Kaiketi tuo läppärin rasittava avaaminen kuului siivousaskareisiin, no niin nyt on viikon kotityöt tehty, kun on katsottu sähköpostit, joita siis ei saapunut koskaan lainkaan edes,  kunhan kurkkasin varulta. Mutta enhän minäkään laitellut kenellekään sähköpostia vaan puhuin vallan puhelimessa ja jopa lankapuhelimessakin vielä tuolloin. 

Olin 10-vuotta sitten täysin lapsissa kiinni, oli pieniä taaperoita ja isommat lapset vielä asuivat kotona. En olisi ikinä jaksanut tuolloin somettaa, vaikka otin tuosta ajasta paljon valokuvia, ihan omaksi iloksi ja meille kaikille muistoiksi tietenkin. 

Kaipaanko sitten noita aikoja, no kyllä siinä mielessä, että kaikki lapset asuivat vielä kotona ja perheessä oli suloisia taaperoita. Ehdottomasti pikkulapsiaika on ollut oman elämän parasta aikaa ja uskon, että näin tulen ajattelemaan aina. Haluaisinko palata tuohon aikaan, no kyllä jotta saisin nähdä pikkuset natiaiset vielä kerran ja painaa vielä kerran suloiset nassut ikuisesti muistiin. 

Mitä kropan muutoksiin tulee, niin tuolloin ei ollut vielä alleja vaan ne vaan yhtäkkiä plumpsahtivat 42-vuotiaana, kuten vaikka alaspäin valuvat suupielet, se maan vetovoima! Mutta  muuten nyt ja näin on aika hyvä. Facebookissa huomaan pyöriväni enää varsin harvoin. Monesti käväisen samalla, jos joltain kamulta tulee meseviesti. Instagramissa viihdyn liikaakin, hyvin koukuttavaa katsella kauniita kuvia. 

Olisipa mielenkiintoista tietää, jos se kuuluisa kristallipallo olisi hyppysissä, että mitä tulee tapahtumaan tulevien 10-vuoden aikana. Kaikki lapset ovat ainakin muuttaneet pesästä, mitä luultavammin vartalo ja kasvot ovat vanhentuneet huomattavasti, miten me mieheni kanssa selviämme tyhjän pesän syndroomasta. Miten some, some saattaa muuttua paljonkin. Onko blogeja enää? Onko vain liikkuvaa kuvaa?

Olkoon tämä postaus aikakapseli, jonka kaivan ulos 10-vuoden päästä, jos vain Luoja suo, että olen elävien kirjoissa. Paljon on maailma muuttunut viimeisessä 10-vuodessa, mutta aika radikaalisti uskon maailman muuttuvan tulevienkin 10-vuoden aikana.

Miten siellä, mitä koet sinulla tapahtuneen viimeisen 10-vuoden aikana. Mitä kaikkea on muuttunut, niin mielen, perhe-elämän, kropan ja somessa olemisen suhteen? Olisi mahtavaa kuulla teidän tarinoita. 


Oikein sydämellistä iltaa kaikille. <3


tiistai 15. tammikuuta 2019

Virallisesti sekopää!

Huhheijaa... Tiedättekö, kun tekee asioita, eikä oikein summaa niitä päässään. Sitten kun  tapahtuu semmoinen juttu, että alkaa niputtamaankin asioita yhteen, iskee kauhistus! Näin meikäläisellekin kävi eilen. Yhtäkkiä oivalsin, että olen vuonna 2018 ostanut pääsääntöisesti vain Disney-vaatteita, omg. Miten tähän on tultu?
Jouluna veistelin perheelle, että heh kohta olen sellainen kylähullu, joka kulkee kaupungilla aina vain Disney-vermeet päällään, kunnes oivalsin, että olen jo miltei sellainen. Jouluna tilanne oli vielä kohtalainen, olin hankkinut 50-vuotislahjat Cath Kidstonin Lumikki-kokoelmasta, ostanut kahdelta eri reissulta Mikki-collagen ja Mikki-teepparin. 
Sitten menin ja tilasin itselleni Cath Kidstonilta vielä Bambi-mekon, koska se tuli aleen ja on hyvin hyvin kaunis mekkonen. Kun maailman ihanin mekko (luulin Lumikki-mekon olleen se ihanin) kotiutui, iski iso onnentunne. 

Valehtematta en mistään tavallisista vaatteista ole iloinnut niin paljon, jollei nyt Lidlin 4e lämpösukkahousuja lasketa. Vieläkin harmittaa, että ostin niitä vain yhdet! Välihuomatuksena, ne on yhtä lämpimät kuin kunnon housut! Minna Parikan kenkiä ei lasketa, sillä ne painelee jo ihan omissa taivassfääreissään, ne on jotain niin suurta. 
Vaatteet tai vaateostot eivät sinällään ole niin kiinnostaneet vaan olleet välillä välttämätön pakko. Mutta kaiken muutti Lumikki-romppeet ja tuo maailman ihanin Bambi-mekko. Takaraivoon iski ensin ajatus vitsailun muodossa, että ei kauhistus, kohta olen nainen,  jolla on jokaiseen ööh 70:n Disney mukiinsa mätsäävä mekko.

Eikö olekin kauhistuttava ajatus ja aivan villi. Mutta oivalsin jotain myös pakkomielteistä, että näin ne pakkomielteet voivat lähteä syntyäkseen. Sisimmissänihän syyhyttää kutkuttaa jo pieni himo, mikähän se onkaan se Cath Kidstonin seuraava Disney-mallisto ja löytyisiköhän sieltä joku uusi ihana mekkonen. (Toivottavasti rakas mieheni ei lue tätä, hih) 
On suuri onni ettei Cath Kidston syydä näitä Disney-mallistoja jatkuvalla syötöllä, vaikka on suuri onni myöskin, että mallistoista on löytynyt täydellisen ihanat mekot pömppömahani kanssa tai ainakin näin kuvittelen ja itselleni selittelen. Mistäs minä oikein tiedän miltä nuo mekot (eli lue mahani) sivuprofiilista katsottuna näyttää... Mutta hei kuka välittää siitäkään!
Hulluinta tässä kuviossa on, että aidosti tekee mieli koko ajan pukeutua vaan näihin Disney-vaatteisiin, ne tuovat merkillisen hyvää mieltä. Jotain kummallista lapsenomaista iloa. Niinhän sitä sanotaan, että vanhetessaan sitä taantuukin taas vauvaksi. Haha alan löytää tätä Disney-pukeutumisaatetta tukeakseni jo sananparsia. Sitähän olen aina sanonut, että itsepetos on paras petos. 

Saan myös jotain aivan dorkaa tyydytystä siitä, että tämä on vähän dorka hommeli koko juttu ja jotain ihan uutta minulle. Kenties olen vihdoin löytänyt oman tyylini. Johan tässä raitapaidoissa ja farkuissa onkin pompittu viimeiset 40-vuotta. 
Siis tuo Mikki Hiiri-pantakin piti ostaa ja muut pukeutui hirviöiksi ym. Halloween-bileisiin ja meikä Mikki Hiireksi, pitäisikö tässä aidosti olla huolissaan? Michael Korsit on tässä saaneet väistyä Mikki Hiiri ja Lumikki laukkujen tieltä. Mutta hei Korseja on monilla, mutta kellä on näin komeita Disney-laukkuja, haha. Taas sitä itselle selitellään kaikenlaista. 
Vaikka kaikkea saattaakin siivittää sekopäisyys ja Disney-fanitus, niin ainakin jos ei muuta, niin itsepetoksellisista syistä haluan selittää tämän itselleni rohkeuden kasvamiseksi. Minähän pukeudun miten lystään, eiks je, ei tässä muilta kysellä ja jos joku nauraa, anti mennä vaan. 
Naurettu meinaan on esimerkiksi punaisille paljetti Uggeilleni, mutta ei naura enää kukaan, sillä joka toinen on tänä talvena vuorannut itsensä blingillä ja paljettimekoilla. Yhtäkkiä mitä enemmän paljettia sen parempi. 

Neljä vuotta sitten huuliluin erään naisen huulilta miten totesi ystävälleen paljetti-Uggieni "olevan kammottavat" ja minä kun olin paljetti-Uggeistani niin ylpeä, kunnes tosiaan tuokin kupla särkyi, koska annoin ilkeiden sanojen vaikuttaa alitajuntaani. Aloin huomaamatta vähemmän ja vähemmän käyttää silmiinpistäviä paljetti-Uggejani. 
Päätin uskotella itselleni lisää valheita paljettimuodin kautta. Jos paljetit tulivat muotiin lujaa nyt, niin ehkä puolet Suomen kansalaisista pukeutuu 4-vuoden päästä kaikki Disney-vaatteisiin. Olisikohan siinä bussiness-ideaakin, tuoda vihdoin Disney-vermeet Suomeen? Nyt joutuu tilaamaan ulkomailta, jollei jotain satunnaista Henkka&Maukka yksittäistä Mikki teepparia lasketa. 
Kiinnostaa nyt seurata miten tämä oma ilmiö kehittyy tämän vuoden lopussa, monta Disney-vaatetta on tullut lisää, kun olemme joulukuussa 2019? Nyt olen ainakin tiedostanut, että minulla saattaa olla ongelma käsissä tai sitten ei, ehkä olen löytänyt vaan pukeutumisen ilon?
Lupasin itselleni viime vuonna ja tänä vuonna vain olla rohkeampi, kuin aiemmin. Ehkä tämä on sitten sitä, kylähullun rohkeutta tai jotain sinne päin. Uskaltaa olla oma itsensä kaikissa muodoissaan. 

Jos hotsittaa pukeutua glitteriin, minähän pukeudun, jos haluan heilutella omppu tai Mikki Hiiri käsilaukkua, minähän heilutan. Sillä kerranhan me täällä eletään ja mikään ei ole niin turhaa hommaa, kuin miettiä mitä muut minusta ajattelee, ei ainakaan vaatteiden suhteen. Eikä oikein muutenkaan, tuo kaikki miettiminen on ihan hirveää ajanheittoa roskoriin suorastaan. Pukeutumisella ei voi loukata, joten siksi kenellekään ei ole varaa arvostella toisen pukeutumista, ei koskaan. 

Nokka kohti uusia Disney-ulottuvuuksia vaikka vähän mieli jo syrjähyppäilee, meinaan sellaiset scifipainotteiset planeetta kuviolliset vaatteet voisi  myös olla aika kivoja, hmmm. Kyllä se niin taitaa kuitenkin loppupeleissä olla, että nyt viiskymppisenä elän uutta nuoruutta ja se on ihan yes se. 

Miten siellä, uskallatko pukeutua juuri miten haluat? Haluaisitko pukeutua rohkeammin, mutta et kehtaa tai eri tyylisesti, mutta et uskalla vaihtaa tyyliä? Oletko saanut sanomista pukeutumisestasi?

Ihanaa iltaa kaikille, niin se kuulkaas on, ettei pieni lapsenmielisyys vahingoita ketään, vaan lapsenmieli on hyvä säilyttää hamaan tappiin asti. 




maanantai 14. tammikuuta 2019

Sairaan hyvä ystävyys!

Olen aikaisemminkin joskus täällä blogissa kertonut ystävästäni, johon tutustuin lukion toisella luokalla. Meidän eilinen Whatsappailu innosti kirjoittamaan tästä ystävyydestä hieman lisää. Korostan myös, että olemme molemmat erittäin eläinrakkaita ja kyseessä on meidän keskinäinen huumori ja yhtäkään koiraa ei ole vahingoitettu näiden keskusteluiden tiimoilta. :O 

Ystävällä muutto alla ja meikäläinen eilen taas imuroi yhden muovipussillisen koirankarvoja, vaikka olin viimeksi imuroinut kodin maanantaina. Joskus potuttaa koirankarva, ei niinkään koira. ;) Joskus väsyttää kaikki se siivous, joskus koko elämä. Vihreällä kirjoitetut ovat kirjoittamaani tekstiä, jos askarruttaa. Totuuden nimissä meille ei myöskään enää tule koiraa, sillä en aidosti jaksa suurta osaa elämästäni imuroida koirankarvoja, oli koira miten ihana tahansa. Kissoja ehkä tulee olemaan kuitenkin aina. 

Pari tuhmaa sanaa piti sensuroida, koska blogissani ei koskaan kiroilla, mutta hyvän ystävän kanssa voi vähän kiroillakin. 

Tämä meidän viestittely loppui kuin seinään yhtä yllättäen kuin alkoikin. Ei siinä toivotettu mitään "kivaa iltaa" tai "hyvää yötä." Ei selitelty, että nyt pitää mennä hommiin tai iltapalalle tai joku lapsista kaipaa jotakin. Meidän ystävyys ei kaipaa täytesanoja, ei selittelyjä. Toinen on takuuvarmasti siellä, kuten on ollut vuodesta -87 tai jotain sinne päin ja kuten on nyt.

Tämä vapauden hurma on aina siivittänyt ystävyyttämme. Ensimmäisen kerran kun menin ystäväni kanssa bilettämään Hietsun biitsille, niin aika pian ystäväni katosi. Meni siis omia menojaan. Olin aika äimän käkenä, mutta eipä siinä mitään, tulevien vuosien aikana katosin minä ihan yhtä lailla moneen kertaan sanomatta toiselle mitään tai toinen minulle. Bilevuosina saatoimme vain yhtäkkiä lähteä kotiin, eikä siinä heippoja tarvittu, toinen ymmärsi yskän, että toista oli alkanut väsyttämään.

Muistan hyvin kun oli synttärijuhlani ja bileet jo kovassa käynnissä. Soitin ystävälleni, että "milloin tulet", heh aika omistavaista käytöstä minulta, niin ystäväni vastasi, "tulen kun olen vetänyt eka tirsat."  Muistan, että olin ihan aaha joo asia selvä, ei siinä sen kummempaa. 

Koskaan emme ole tunteneet painetta toisiimme päin, pitääkö soittaa, nähdä, tulla mennä, antaa synttärilahja, ei antaa lahjaa, jos sovittu meno peruuntuu, minkäänlainen lupauksen rikkominenkaan ei riko sitä tietoisuutta, että toinen on siellä aina. 

On hämmentävää miten jokin ystävyyssuhde voi olla niin eleetön ja silti niin sitova, ilman kahleita. Kaikkihan oikeasti perustuu vapaaehtoisuuteen ja se jokaisen meistä olisi hyvä muistaa niin avioliitossakin, että suhde perustuu jokaisen päivän tahtotilaan olla toisen kanssa nyt ja aina. Jokainen päivä pitää tavallaan lunastaa uudelleen. Sitä ei voi käyttäytyä miten vaan, mutta aivan välttämätöntä on, ettei mikään perustu pakkoon, ei velvollisuudentunteeseen. 

Siksipä mekin ystävämme kanssa vitsailemme, että sovitaan treffit ja toivotaan, että ne peruuntuu, sillä tiedämme, ettei peruuntuneet treffit tai vuodenkaan tauko toisen näkemisessä ole meidän ystävyydessä minkäänlainen katkos, sillä henkisellä tasolla ystävyytemme on luja ja vankka kuin vaikkapa 300-vuotta vanha puu. 

Oli aika mainiota toisenkin ystävän kanssa, kun hän laittoi viestiä lauantai-iltana, että jaksatko jutella, vastasin vapautuneesti "voidaanko jutella aamulla, nyt jo väsyttää." Aamulla kun laitoin taas ystävälle viestiä, että "mikä meno, mikä meininki", ystävä vastasi, että "on väsynyt eikä jaksa jutella juuri nyt." Ah miten vapauttavaa voida sanoa suoraan miten asiat ovat.
Sairaan hyvä ystävyys on henkilökohtaisesti sitä, että nähdään kun molemmilla on aidosti hyvä hetki ja vaikka peruttaisiin kymmenen kertaa treffit ymmärretään, että syy ei ole meissä vaan siinä elämän hetkessä. 

Ei ole epävarmuutta vain varmuutta ystävyydestä, varmuutta siitä, että ystävyys kestää vaikka ei jaksettaisi jutella, ei vastata puhelimeen ja vaikka silloin kun lopulta näkisimme toisiamme, voisimme maata ihan hiljaa ja nauttia hiljaisuudesta. Sillä hyvän ystävän ja oman aviomiehen kanssa hiljaisuuskaan ei ole hiljaisuutta vaan sekin on yhteinen jaettu hetki. 

En väitä etteikö meillä olisi ystäväni kanssa maratonpuheluja ja kun näemme niin päivän ja yön pikkutunneille kestäviä keskusteluja, mutta meillä on myös vapaus olla puhumatta, perua näkemiset ilman syyllisyydentunteita ja olla jaksamatta puhua puhelimessa niitä näitä, jos siltä ei tunnu. Siltikin jos jommalla kummalla hätä iskee, voidaan puhua vaikka koko yö. 

Olen luopunut syyllistävistä ystävyyksistä, joihin liittyy omistavuutta, syyllistämistä ja mustasukkaisuutta, koska puolisonikaan ei ole sellainen, niin miksi ystäväni saisivat olla? 

On vapauttavaa, että tässä kohtaa elämää kaikki ystävyyssuhteeni perustuvat isoon tilaan, jossa hengittää. Tarvitsemme toisiamme, mutta emme ole riippuvaisia toisistamme, siinä on se sairaan hyvän ystävyyden juju. 

Miten siellä, mitä ajatuksia tämä herätti ystävyydestä, onko kertoa omia tarinoita omistavista ystävyyssuhteista ja sellaisista, joissa on tilaa hengittää. Näitä tarinoita olisi erittäin mielenkiintoista kuulla <3 

Mitä mukavinta uutta viikkoa kaikille. <3

lauantai 12. tammikuuta 2019

Minna Parikka

Ainakin muutama toivoi blogipostausta hankkimistani Minna Parikoista. Jos joku tulee tänne ensi kertaa, niin sain tosiaan 50-vuotislahjaksi ystäviltäni ja sukulaisiltani lahjaksi lahjakortin Minna Parikan liikkeeseen ylläripyllärisynskäjuhlien merkeissä. Omista Parikoista olin haaveillut pitkään, mutta olen enemmän käsilaukkuihminen kuin kenkäihminen, joten hieman kovilta Minna Parikan kenkien hinnat tuntuivat ei kenkäfriikille. 
Mieheni kanssa olin jo sopinut, että hän hankkii 50-vuotislahjaksi Minna Parikan glitterpuputossut eli sellaiset hopeisen kimaltavat, joissa on vaaleanpunainen jänönhäntä kantapään kohdalla. Kyseessä oli Tail Sneeks Silver Glitter tossukat. Asia sai kuitenkin käänteen, sillä sainkin lahjakortin Parikan liikkeeseen ystäviltä ja sukulaisilta. 

Kuitenkin kun kyseessä oli elämäni ensimmäiset Parikat, "less is more" ei pätenyt omaan ajatusmaailmaan vaan päätin odottaa alennusmyynteihin ja odottaa mitä tuleman pitää. Silti kirkkaana kiintopisteenä oli nuo glitteriset tossukat.

Näin kuitenkin alennukseen tulleen vastaavat mustalla glitterillä Tail Sneaks Black Glitter tennarit ja ajattelin, että ostankin ne ja vaaleanpunaiset puputennarit ilman glitteriä eli All Ears All Powder tossut. Kävi kuitenkin niin, ettei mistään näistä himoamistani malleista ollut omassa koossa kenkiä, ei edes normaalihintaisina, joten jouduin muuttamaan lennossa ostosuunnitelmaa. 
Suunnitelman muutos ei aiheuttanut harmaita hiuksia, sillä huolisin Parikan liikkeestä ihan kaiken. Niinpä sitten maximoimaan ostokset ja miettimään mitä saan lahjakortilla ja laittaen vielä hieman itse rahaa päälle. 

Tykkään kengistä, jotka on helppo laittaa jalkaan ja aina parempi, jos kengissä ei ole kengännauhoja. Vaikkakin alunperin oli tarkoitus hankkia nauhalliset tennarit, no koska kaikilla muilla on juuri sellaisia, niin sellaiset olivat eniten vaikuttaneet alitajuntaan. 

Silmiin kuitenkin osui nämä aamutohvelimaisen mukavat Baronet Black kenkulit ja selvä valinta oli tehty. 

Kuitenkin pupujussukkakorvat oli saatava ja näille kesäkengille sydän sykki glittertossukoiden jälkeen eniten. Conejo Rose Metallic, joita en löydä verkkokaupasta kuin hopeisina ja mustina. Olisikohan nämä omat mallikappaleet?

Sitten kenkulit joita en ajatellut alunperin ostavani. Tälläiset on ystävälläni ja muistaakseni hopeisella soljella ja ovat ystävällä niin mageet. Siltikin itse olin päättänyt hankkivani vain kimallusta tai pupukorvia. Oikein kokojen uupumisen vuoksi päätin kuitenkin iskeä nämä Royal Fuchsia-White kenkulit jalkaan, tosin ensin kokeilin kultaisella soljella ja ne eivät herättäneet suuria tunteita. 

Jalassa nämä pinkilla soljella varustetut kengät kuitenkin ihastutti heti omaa silmää ja tuli tunne, että nämä sopivat vaikka minkä rennon vaatetuksen kanssa, valkoisten ja tummien farkkujen jne. Päätös oli selvä, nämä kolme lähtevät kotiin meikäläisen matkaan. 
Tuula-tätini jaksoi kieputella kanssani näitä eri kenkävaihtoehtoja ja palvelu Minna Parikalla oli aivan mahtavaa. Iloista, ystävällistä ja ei tungettelevaa. Peukut sille, että kaikki kenkäparit saivat omat laatikot joissa levätä silloin, kun en käytä niitä. Somat kenkäpussitkin tuli mukaan tuomaan ripauksen lisäluxusta. 

Mies tuumi, että "kolmet kengät" ja tietää siis, etten ole kenkähullu ja totesi, "ettet tule ikinä  noita kaikkia käyttämään". Hih uskon todistavani tämän asian pian vääräksi jahka kevät koittaa, kohta en muita käytäkään kuin näitä maailman ihanimpia kenkuleita. 

Kengät tulivat yllättäen ystävien kautta, kun teinkin viimetipassa synttärilahjan kanssa suunnan muutoksen ja tilasinkin Cath Kidstonilta Lumikki-juttuja ns. mieheltäni lahjaksi. Yllätys olikin suuri, että sainkin loppupelissä kuitenkin omat Minna Parikat ja voi elämän kevät vieläpä kolmet. 

Kiitos aivan mielettömän paljon rakkaille ystäville ja sukulaisille näistä unelmieni tossukoista. Minna Parikat ovat olleet pitkään haaveissa ja nyt haave toteutui triplana. <3 
Miten teillä siellä, löytyykö Minna Parikat tai mitkä näistä miellytti sinun silmää, haaveiletko omista Minna Parikoista tai onko jokin muu asuste tai vaate haavelistalla? 

Oikein kaunista lauantaita kaikille. <3

Ohessa vielä videolla miten ylellisesti Parikat on pakattu ja näkee myös yksityiskohtaisemmin kaikki kenkulit. <3 Uulalaa <3