Kaksi haikaranpoikasta katolla

Tänään on meidän kakkoshääpäivä eli se romanttisempi päivä, jolloin avioliittomme siunattiin Latviassa eli oli ne isot juhlat. Mutta ei sen enempää hääpäivästä tai niistä juhlistakaan, vaan siitä, että juhlapaikan katon päällä oli haikaranpesä, jossa oli kaksi haikaranpoikasta. 

Siinä kohden nuo kaksi haikaranpoikasta edustivat kahta ihanaa mieheni lasta, jotka olivat häähumussa juhlimassa mukana, toinen sulhaspoikana ja toinen morsiusneitona ja joita pidän täysin myös omina lapsinani, vaikka heillä oma rakas äitikin on. Myöhemmin minulle valkeni, että nuo kaksi haikaranpoikasta edustivat myös kahta yhteistä lasta, jotka syntyivät häittemme jälkeen. Ensimmäinen tytär syntyi miltei vuosi häiden jälkeen 27.5.2004 ja toinen tänään "hääpäivänämme" 14.6. 2006. 

Hääpäiväämme juhlimme aluksi jomman kumman hääpäivistämme osuessa lähemmäksi viikonloppua, eli maistraattipäivä on tuo 11.6 ja avioliittoon siunaus 14.6, mutta selkeää oli, kun perheen kuopus syntyi 14.6, ei hääpäivää enää vietetetä kyseisenä päivänä, vaan tänään on yksinoikeutetusti tyttären syntymäpäivä ja tänään tytär täyttää 12-vuotta. 

Moniin avioliittovuosiin ja yhteisiin vuosiin mahtuu myös kriisejä ja niin meilläkin oli pahin avioliittokriisi ennen tyttären raskautta ja kriisi myös siivitti raskausaikaa. Kun tytär syntyi 3-viikkoa etuajassa juuri meidän "hääpäivänä", oli kuin kohtalo olisi antanut meille viimeisen viestin,  kriiseily on turhaa, tärkeintä on lapset ja perhe. 

Kun tytär syntyi vielä sydänlapsena ja siinä valossa kaikki kriiseily tuntui jopa jo älyttömältä ja naurettavalta, tuli tunne, että suurempi voima haluaa vahvasti viestittää meille jotakin. Niin surullista, kuin lapsen kärsimykseet, operaatiot, jatkuvat tutkimukset ja avosydänleikkauskin oli, halusin löytää tuostakin kamaluudesta jotain syvempää tarkoitusta. 

Oman rakkaan tänään 12-vuotiaan elämänalku on ollut todella kivinen ja mikään ei poista sitä seikkaa, että hän tulee aina olemaan "sydänlapsi" ja myöhemmin "sydänaikuinen" ja vauvana hän oli vain pienillä voimillaan väsyneesti hymyilevä suloinen enkeli. Enpä olisi arvannut, kun toisen sydän korjattiin, mitä tulta ja tappuraa ja yhteiset Vaahteranmäen Eemelin ja Peppi Pitkätossun voimat omaavaan tyttäreen saimmekin tutustua. 

Hän on se, joka aina sanoo ei, hän on se jolla ovet paukkuu päivittäin, hän raivoaa ja leppyy sekunnissa. Hän on se, joka nukkuu yöt, kuin tukki, koska on päivän aikana mölynnyt "pahat" pihalle. Hän on se, jolla on aina hymy korvissa, jota kikatuttaa koka ajan ja jos toiselta kysyy, oletko "onnellinen", hän naurua pulppuen kiljahtaa "olen". Hän tanssii, nauraa, huutaa ja ottaa elämästä kaiken irti, hän on elämä itse. 

Hän on se joka on saanut meidät vanhemmat sairasvuoteen äärellä polvilleen, perheen isän laulamaan Phil Collinsin "You'll Be in My Heart" toisen pieneen korvaan sairasvuoteen äärellä aina uudelleen ja uudelleen, niin että aina kun kuulen tuon kappaleen, alkaa itkettämään. Aina olemme ymmärtäneet, että lapset ja perhe ovat tärkeimmät, mutta tämä villikko on opettanut meille vanhemmille sen, että monet muut murheet ovat liian pieniä surtavaksi, tärkeintä on vain, että kaikilla perheenjäsenillä on kaikki hyvin ja kaikki ovat terveitä. 

Kaikki neljä lasta ovat yhtä rakkaita ja jokainen heistä opettaneet meille jotain. Niin se on, että vaikka vanhemmat ne ns. lapset kasvattaa, ovat meidän lapset kasvattaneet meitä vanhempia kenties vielä enemmän. Mutta tänään juhlitaan meidän 12-vuotiasta, joka ei taida enää olla tämän äidin vauveli. Onnea rakas Sofia. <3