sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Sydämessä on ahdistus

Joskus ihminen joutuu tallustamaan kiven läpi, joka oikeastaan sillä hetkellä saattaa tuntua vuorelta. Ei ole oikotietä, ei mahdollisuutta mutkitteluun, ei kiertoteitä, vaan on kuljettava raskaimman kautta päästäkseen eteenpäin. Omissa tunnelmissa hiljakseen alan olla voiton puolella,  jahka huominen on ohi. 

Jo pari viikko ennen näitä päiviä, alkoi unettomuus ja etenkin aamuyöllä herääminen. Tulevien asioiden kohtaaminen aiheutti etukäteisahdistusta. Tällä viikolla käytin tyttäreni pyörtymisen ja pyörryttävien olotilojen vuoksi lääkärillä ja  edeltävä yö ja tulosten odottaminen vei miltei järjen. En ymmärrä miksi sitä lasten osalta pelkää aina pahinta, vaikka järkikin tietää, ettei aina niin kovin tarvitsisi pelätä. Ehkä se pelkääminen on varautumista pahimpaan tai ehkä se on silkkaa puhdasta pelkoa. Kuitenkin maailmassa tapahtuu niin paljon pahoja asioita, että väkisinkin pelko hiipii ajoittain sisimpäämme ja meinaa tukehduttaa ja viedä kaiken hapen.

Tyttären tuloksissa ei ollut niin mitään hälyyttävää, vain pelkkä ilmeinen eli rautaa pitää saada lisäaineena. Mikä tulvahtava helpotus ja kiitollisuuden tunne vyöryikään ylitseni ja hetken pystyin nukkumaan jännityksen aiheuttamalta väsymykseltä, kunnes kohti seuraavaa ahdistusta. 

Eilen hyvästelimme ystävämme viimeiselle matkalleen ja edesmenneen äiti ja pappikin sanoivat samaa, "elämä on valoa ja varjoja". En halua osanottoja ystävän menetyksestä, koska ne sanat kuuluvat edesmenneen puolisolle, siskolle ja äidille. Kyseessä oli erityisesti miehelleni tärkeä ja pitkäaikainen ystävä, mutta siltikin liian varhain poisnukkuneen menettäminen tuntuu järjenvastaiselta ja sellaiselta asialta, että voiko se olla tottakaan. Kun katselin muistotilaisuudessa edesmenneen hymyileviä valokuvia, kaikki tuntui väärältä ja elämän mielettömyys raastoi mieltä. 

Liian varhain täältä poislähteneet toki rikkovat omaa turvallisuudentunnetta ja lietsovat pelkoa, kuka meistä on seuraava, nyt joukostamme puuttuu yksi. Elämä ei ole enää sitä nuoruuden hulvattomuutta, etenkään aikaa ennen lapsia, jolloin uskoin olevani kuolematon ja elämän olevan loputtomia vuosia pullollaan. Nyt alamme olla siinä iässä, että kuka tahansa voi jo yllättäen poistua seurastamme. Kaikki tämä on hyvin pelottavaa ja siltikään synkkyydelle ei saa antaa liikaa sijaa, vaan elämää on ylistettävä. Elämä jatkuu ja saamme onnekkaina olla osa tätä elämän kiertokulkua ja siitä tulisi ottaa kaikkein paras irti. Siltikään sitä parasta ei aina irti saa, jollei ajoittain tunne surua ja ahdistusta, kaikki tunteet kuuluvat nimittäin ihmisyyteen ja vain kokiessaan myös varjon hetket, voi tuntea täydellisen täyteläistä iloa ja onnea. 

Eilen kävimme myös katsomassa muistisairaita appivanhempia ja anopin reaktio minut nähdessään raastaa mieltäni. Anoppi purskahti itkuun ja piti minusta lujaa kiinni, hokien sinä olet siinä. Tuo hetki oli niin koskettava, etten varmasti unohda sitä ikinä.

Huomenna meillä on vielä tyttären sydäntutkimukset, huom. rutiini sellaiset ja tytär on kasvanut hurjaa tahtia, energiaa on kuin pienessä kylässä ja järkeni tietää, että kaikki on yhtä hyvin, kuin kaikilla aiemmillakin kontrollikerroilla avosydänleikkauksen jälkeen. Siltikin aina tuo niljakas pelon ääni kuiskuttelee, mitä jos, enkä pääse siitä tunteesta eroon ennen, kuin huominen on ohi. Kaikki vanhat traumat kulminoituvat huomiseen päivään ja en kestä hetkeäkään ajatusta, että tyttäreni joutuisi taas kärsimään kivuista ja peloista. 

Nämä viimeisimmät päivät ovat jo tovin mielessäni olleet vedenjakana, ennen ja jälkeen päivinä, Jahka huominen on ohi, voimme taas perheenä alkaa elää. Annan sen luvan meille, vaikka tiedostan, että aivan lähellä suree puolisonsa menettänyt, poikansa menettänyt, veljensä menettänyt, Lastenklinikalla on monia, joilla on pahempi kohtalo, kuin meillä ja anoppikaan ei tunne enää iloa, vaan hänen elämänsä on vain ahdistusta. Toivon jopa, että anoppi pääsisi pian levon maille...
Miten elämä voi ollakaan epäreilu ja miten paljon se on meille antanutkaan ja myös ottanut. Joten siksi annan huomenna meille täydellisen vapauden nauttia taas elämästä, koska elämä on hauras ja koskaan ei tiedä, milloin joutuu tanssimaan varjojen tanssia.

Miten selviät ahdistuksesta, tai ahdistavasta ajanjaksosta, onko jotain aivan erityistä, jolla saat apua, kun synkät ajatukset valtaavat mielen ja ottavat vallan. Liikunta, kirja, puhuminen tai jotain vielä konkreettisempaa, sillä omalla kohdalla mikään noista mainituista ei ole riittävä. Onko joitain sanoja, joilla lohduttaa, vaikka joskus ei ole sanoja, on vain mentävä kivuliaiden asioiden läpi, joskus vain aika auttaa. <3 Henkilökohtaisesti minua auttaa aivan järjettömän paljon tämä asioiden ulos kirjoittaminen. 

Sydämellistä sunnuntaita kaikille ja nautitaan elämästä, meillä on siihen lupa ja elämä on siitä raadollinen, että jokainen täällä saa myös osansa suruista. Iloa ja onnea ei tarvitse myöskään peitellä, hus pois elämästä sellaiset ihmiset, jotka eivät kestä sitä, että toinen on onnellinen. Elämä on lyhyt, nautitaan siitä. <3


*Muumimuki kuva lainattu täältä


99 kommenttia:

  1. Elämä ottaa ja elämä antaa. Kaikilla meillä on omat mustat hetkemme. On varmasti normaalia jännittää ja jopa ahdistua tuon kaltaisista asioista, joista kirjoitat. Olisin enemmän huolissani, jos ne eivät koskettaisi millään tavalla.
    Oma keinoni on epätoivon hetkellä kertoa itselleni, että ei ole pakko olla reipas. Saat vollottaa, raivota tai purkaa tunteitasi tavalla, joka kulloinkin parhaalta tuntuu. Toista ei kuitenkaan saa loukata. Sitten jankutan itselleni, että tästä on vain yksi suunta. Ja se on kohti parempaa. Kuormitan surutta myös ystäviäni huolillani. Onnea huomiselle ja mukavaa sunnuntain jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, epänormaalimpaa olisi olla tuntematta mitään. Olet oikeassa tuossa, tunteita saa näyttää, en tiedä miksi pinnistelen. Toisaalta tämä kirjoittaminen helpottaa eli vapauttaa patoumia, ehkä tämä on omalla tavallaan sama asia, kuin itku.

      Tänään meni kaikki hyvin, vielä ei arvot täyttäneet operaation kriteereitä, mikä oli hyvä uutinen ja peukut pystyyn, ettei koskaan täyttäisikään.

      Sydämellistä uutta viikkoa Kirsti <3

      Poista
  2. Minulla on tapana hetkeksi käpertyä vain siihen omaan suruuni ja ahdistukseeni. Sitten ravistan sen pois ja puhun auki kaikille, joilla on halua ja aikaa kuunnella. Kaikki, jotka ovat menettäneet jonkun tärkeän, eivät halua, että toiset lopettavat elämästä elämäänsä. Elämä jatkuu ja me itse päätetään, että millaisena se jatkuu.
    Oot rakas, tiedäthän sen? ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuo hetkellinen käpertyminen tekee hyvää, olla ja pohtia ja surra ja sitten taas pakko on nousta. <3

      Sinä myös, kiitos Outi <3

      Poista
  3. Kyllä, elämä on lyhyt, joka hetkestä pitää nauttia<3
    Voin hyvin eläytyä tunnetilaasi muistisairaan perheenjäsenen kohtaamisessa. Edesmennyt isäni sairasti Alzheimerin tautia ja loppuaikoina myös Levyn kappale tautia. Viimeisinä vuosina ja kuukausina käynnit isää katsomassa muistisairaiden hoitokodissa olivat ajoittain hyvin riipaisevia. Juuri kertomasi kaltaisia, mutta välillä myös todella tahattoman koomisia. Koskaan ei tiennyt etukäteen millainen päivä on. Muistisairaudet ovat monella tapaa erityisiä: usein henkilön persoonallisuuskin muuttuu sairauden myötä. Omasta ankarasta, pelottavasta ja totisesta isästäni tuli sairauden myötä alkuaikoina aikamoinen vekkuli ja rento papparainen. Valitettavasti sairauden edetessä kognitiiviset taidot heikkenevät, mutta iloitsin monista hyvistä ja hauskoistakin hetkistä, joita sain hänen kanssaan viettää.
    Iloa ja valoa päivääsi<3 Ihana kuulla, ettei tyttärelläsi ole suurempaa hätää:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta ettei koskaaan voi tietää minkälainen pv on ja joskus on pakko myös harjoittaa mustaa huumoria. Ihan totta tuo, että muistisairaus tekee jotenkin ihmisestä täysin paljaan, niin hyvässä, kuin toki pahassakin.

      Ihanaa uutta viikkoa Sari <3

      Poista
  4. Keho on viisas. Se kertoo sinulle, että nyt on tällainen vaihe. Ota se vastaan. Yöllä kun heräät, koita ajatella, että tämäkin menee ohi. Nyt on monenlaista murhetta ja se tuntuu sinussa tällaiselta. Yritä olla ahdistumatta liikaa, vaan ota ne ikävätkin tunteet vastaan. Kuten sanoin, ne menevät ohi. Näin minä hoidan omaa stressiä, ahdistusta ja ikäviä tunteita. Ne ovat siinä tietystä syystä. Tsemppiä teille ja lisävoimia kun niitä eniten kaipaat. Terveisin Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, asian hyväksyminen ja myös sen, että jos se uni ei vaan tule niin ei yritä pakottaa unta tulemaan, vaan hyväksyy unettomuuden hetken väliaikaisena.

      Viisaita sanoja Riikka, kiitos tästä <3

      Poista
  5. Ihanasti kirjoitettu elämän raastavuudesta, sitähän se on enemmän ja vähemmän. Omalla kohdalla synkkyyden yllättäessä olen kokenut toimivaksi joogan ja meditaation. Ne vievät pahimman terän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin hyvin kuvitella, että jooga ja meditaatio rauhoittaa sielua ja samalla avittaa sydäntäkin tuntemaan vähemmän tuskaa. <3

      Ihanaa maanantaita Kirsi <3

      Poista
  6. Voimia huomiselle - ja siitäkin eteenpäin, Tiia <3
    Jokainen hetki on lahja ja olen yrittänyt opetella elämään hetkeni täysillä. Mutta ei se silti ahdistuksia ja murheita poista - nekin on vain elettävä ja otettava osana elämää. Silti - kun lapsella (vaikka jo aikuisellakin) on vaikeaa tai hätä, sydämeen sattuu. Minä en muuta keinoa löydä kuin huokaista sen rukoukseni tuonne ylöspäin. Joskus se auttaa vaan ei aina. Möykky rinnassa ei helpota. Tänäänkään.
    Mutta ehkä jo huomenna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ahdistuskin kuuluu elämään ja sitä on hyvä kuunnellakin välillä, että jos toimii vaikka joissain asioissa itseään vastaan. Ikää myöten myös tiedostaa, että useimmiten se ahdistus myös helpottaa ajan kanssa ja siitäkin saa lohtua.

      Ihan juuri noin, jos ei tänään, niin ehkä huomenna. <3

      Ihana viisas Ladysein, halit <3

      Poista
  7. Tuo ahdistava tunne on myöskin kuluvien viime viikkojen aikana vieraillut täälläkin. Tunne rakkaan ihmisen äkillisen poismenon vuoksi on ollut raskas ja jotenkin myös epätodellinen. Mutta elämä jatkuu täälläkin ja mukana kulkevat rakkaat muistot.
    Asioista puhuminen auttaa ainakin minua tällaisina ahdistavina hetkinä. Ja se, että antaa tunteen tulla sitä tukahduttamatta.
    Tuo pelko siitä, että koskaan ei tiedä onko aikaa vähän ja se miten elämä voi äkisti päättyä on mietityttänyt täälläkin. Nuoruuden huolettomuus on vaihtunut elämän rajallisuuden kohtaamiseen.
    Tällaiset kokemukset herättävät myös ajatuksen, että elämästä olisi osattava nauttia juuri nyt ja tehdä niitä asioita mistä oikeasti nauttii, eikä ajatella, että sit kun..

    Hieno kirjoitus! ❤️

    Iloitaan tästä päivästä ja tulevista...lähetän sinulle voimahalin huomiseksi! ❤️
    Mukavaa sunnuntaita sinulleTiia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tämä elämä epäreilua, mutta kaikessa surullisuudessaan myös niin kaunista. Vastavoimat tuovat esiin elämästä sen, että hyvistä hetkistä osaa nauttia. Olen pahoillani teidän läheisen poismenosta <3

      Ihan juuri näin, elämää pitää kunnioittaa ja siitä iloita <3 Kun sen tietää, että jokin päivä kaikki voi taas muuttua.

      Ihanaa uutta viikkoa ja kiitos Sari, meillä on kaikki hyvin ja ei ainakaan vielä täytä arvot operaation rajaa, eli olemme toistaiseksi helpottuneita. <3



      Poista
  8. Ihanasti kirjoitettu Tiia <3
    Tiedän sen tunteen, kun silti jostain nousee se pelko ja epätoivo. Rakastetaan, eletään täysillä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti sanottu, rakastetaan <3

      Kaunista viikkoa Henna <3

      Poista
  9. Raskaita olet joutunut kokemaan. Elämä on tosiaan "varjoja ja valoa". Niin rosoinen. Niin lämmin. Itselläni auttaa ahdistukseen tuo mainitsemasi liikunta ja keskittyminen johonkin hommaan. Toisaalta tunteet pitää käydä läpi. Antaa tulla. Velloa ja heitellä aikansa. Tuokin on erittäin hyvä, että osaat sanoittaa tunteesi. Ja voit antaa itkun tulla. Kyyhöttää. Paljaana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunnon metsälenkeillä on kyllä ihmeellisen rauhoittava voima mieleen. Olen hirmu huono itkemään ja sekin pitää tehdä salaa, häpeä itkemisestä on alkanut jo pienenä. Mutta kirjoittaminen auttaa yhtälailla ja helpottaa tuskaa ja oloa, tavallaan tekee paljaaksi sekin.

      Tunteita ei voi ohittaa, koska tälläin kyllä keho ilmoittaa keinolla jos toisella, että olen padonnut tunteita jonnekin koteloon.

      Ihanaa viikkoa sinulle Marja <3

      Poista
  10. Jos vaan kykenisi olla murehtimatta asioita etukäteen. Itse olen sitä harjoitellut vuosien myötä.
    Usein jos murehtii etukäteen asioita, joita ei sitten tapahdu, tulee käytettyä ylimääräistä energiaa asioihin. Tiedän, että se ei ole helppoa, mutta sitä voi kokeilla ❤️ Jaksuja Tiia, kyllä näiden päivien jälkeen on pakko auringon taas paistaa ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aikamoinen murehtija. <3 Uskon siihen ja tänään aurinko ihan fyysisestikin paistaa mitä kauneimmin. <3

      Ihanaa päivää Maiju <3

      Poista
  11. Halauksia. <3 Ihan paras uutinen, että tytön tulokset olivat normit! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna ja niin oli <3 Huh helpotus ja kyllä sitä ajaakin itsensä välillä huolesta sekaisin.

      Ihanaa maanantaita Jonna <3

      Poista
  12. Onpa sinulla nyt monta stressin ja huolen asiaa iskenyt kerralla ja suruakin on mahtunut mukaan. Tsemppiä Tiia <3 Ahdistus helpottaa onneksi, kun asiat alkavat pikku hiljaa selvitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan juuri näin ja nyt kun tyttären tutkimuksetkin on ohi, iski valtaisa huojennus. <3 Ihanaa uutta viikkoa Kati <3

      Poista
  13. Elämä antaa ja elämä ottaa, sanoi edesmennyt isoäitini aina.
    Elämä ei aina kohtele meitä oikeudenmukaisesti omasta mielestämme.
    Toiset jäävät ja toiset lähtevät. Oman äitini kuolinpäivä lähestyy nyt lokakuun alkupuolella. Mietin toisinaan mitä nyt sanoisin jos soittaisin äidilleni.
    En ole vieläkään poistanut hänen numeroaan kännykästäni.
    Halaus Tiia ja jaksamista. Lainaan tähän loppuun Suvi Teräsniskan kappaleen hyvin oivaltavat sanat. Tässä kiteytyy hyvin, että meillä kuitenkin on täydellinen elämä.

    Elämä on varjoa ja valoa
    Joskus se kyyneliin tiristää
    Silloin kun itkun kaulukset
    Kurkkua kiristää
    Elämä on sekoitus onnea
    Ja surullisia vaiheita
    Meil on täydellinen elämä
    Täynnä laulun aiheita
    Meil on täydellinen elämä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin ettei tuota puhelinnumeroa henno poistaa, silloin äitisi poismeno olisi niin lopullista, nyt on numero josta pitää kiinni. Mutta voi miten paljon jää sanomatta, kun toinen lähtee liian varhain. <3

      Ihan juuri näin, täydellinen elämä, kaikkine kulmine ja kivineen ja auringon paisteineen.

      Kiitos Marjo ihana lämpimistä sanoista ja kaunista viikkoa sinulle <3

      Poista
  14. Vastaukset
    1. Kiitos ihana M ja sinulle myös halit <3

      Poista
  15. On hyvä että osaat antaa surun ja murheiden tulla ulos, se varmasti vähän helpottaa-teen itsekin niin. Huoli omasta lapsesta menee kyllä kaiken yli, se on niin turruttavaa ettei mikään mene sen yli. Hyvä että kaikki näyttää siltä osin hyvälle.
    Mä yritän aina ajatella asiat positiivisuuden kauttaa, asiat järjestyy ja niin ne usein tekevätkin.Jos ei, sitten pitää vain selviytyä. Halaus ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan juuri näin ja joskus on vaan pakko selviytyä, mutta elämässä on silti niin paljon hyvää. <3 Sydämellistä uutta viikkoa Maiccu <3

      Poista
  16. Huoli ja ahdistus on ihan hirveää silloin kun on oma lapsi kysymyksessä. Sitä antaisi vaikka mitä, että kaikki oliis hyvin ♥
    Mulla on tuo "poikaystävä", joka on hyvä lohduttaja.

    Voimia ja halauksia Sinulle Tiia Ystäväin ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin antaisi ja kunpa voisi itse mennä tutkittavaksi, ettei toisen tarvitsisi <3

      Onneksi on poikaystävät <3

      Kiitos ihana ystäväin <3

      Poista
  17. Mä tiedän niin sun fiilikset, kun taas tämän vuoden olen rypenyt samoissa tunteissa. Lapsen sairaus on vaan äidille pahinta. Samoin tuo menetys parhaassa iässä olevasta ystävästä, senkin olen kokenut.
    Miten selviän,en tiedä. Päivä kerrallaan vaan eläen ja pieniä hyviä asioita löytäen. Ja niitä haaveita pieniäkin. Toivottavasti en loukannut sinua viime postauksessa! Arvostan sun haaveita ja ne ovat aivan oikeita ja ihania. Itselläkin joskus oli vastaavia. Elämä vaan kuljettaa ja kohta haaveilee varmaan muurahaisen näkemisestä tai vastaavasta ;)
    Onni olette te siellä ruudun takana, annatte niin paljon voimaa ja sisältöä elämään. Kiitos!
    Valoa, voimaa, unelmia, iloakin päiviisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marketta et voisi loukata minua ikinä, voi eih, miten noin nyt ajattelit, en kai vastannut jotain ajattelematonta, nyt on pakko mennä heti kurkkaamaan. Joskus vaikeimpina hetkinä ajattelen 96-vuotiasta mummiani, joka on menettänyt puolisonsa, kaikki sisaruksensa, kaikki ystävänsä ja ensimmäisen lapsensa ja silti jaksaa olla positiivinen, mummista saan voimaa. <3

      Pienet asiat tuo iloa, kissantassu, koiran hymy, aamukahvi, herkullinen ruoka jne. Kyllä se Marketta meillä tästä ja en ikinä voisi loukkaantua sinulle, sinä ihana

      Paljon halauksia ja voimia sinulle löytää iloja pienistä jutuista <3

      Poista
  18. Jaksuja Tiia!Itse olen opetellut tätä:Kiitollisuus antaa voimaa kun elämä tuntuu raskaalta.Kun kohtaat vastoinkäymisiä kyky tuntea kiitollisuutta suuntaa huomiosi pois vastoinkäymisistä ja toimii vastavoimana negatiivisille ajatuksille, eli keskitän huomion siihen mikä on hyvin...ja siitä sit ponnistaa eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan juuri näin ja tästä pitää itseä välillä oikein muistuttaa, muista kaikkea mitä olet saanut, äläkä kiinnitä huomioita niihin asioihin mitä et ole saanut. Kiitos tästä muistutuksesta, nämä sanat pitäisi saada seinälle. <3

      Ihanaa maanantaita Kristiina <3

      Poista
  19. Voimia ja tsemppiä vaikeiden aikojen keskellä! Mitenkö minä selviän ahdistuksesta? Hm...ehkä puhumalla miehen kanssa. Toisinaan kyllä mietiskelen liikaakin asioita ihan omassa päässäni niin että tuntuu että nyt se räjähtää. Jotenkin se vaan menee sitten ohi pikkuhiljaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu, vaikka kuika puhun mieheni kanssa, niin yleensä aamun pikkutunneilla meinaa juuri se pää räjähtää, ne hetket on niitä pahimpia. Aina nämä ohi menee, sekin on hyvä elämässä oppia, tuska helpottaa ajan kanssa. <3

      Ihanaa viikkoa <3

      Poista
  20. Suruja ja murheita, niitä on välillä turhankin paljon... ja varsinkin "meillä", jotka murehditaan kaikkea jo etukäteen ❤️ Ja tosiaan, jokaisen pitäisi osata/saada nauttia niistä pienestä arjen iloista ympärillämme!
    - Toivotaan murheettomia päiviä ensi viikkoon ja siintä eteen päin ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marrusein ja yritetään zempata sen etukäteismurehtimisen kanssa, se on niin turhaa, mutta minkäs sitä luonteelleenkaan voi.

      Ihanaa uutta viikkoa <3

      Poista
  21. Raskas pariviikkoinen sulla on takana. Huoli lapsen terveydestä ja tulosten odottaminen on sydäntä raastavaa, mutta hienoa, että mitään vakavaa ei ollut kyseessä. Läheisen menettäminen herättää aina syviä ja raskaita tunteita, mutta onneksi ajan myötä suru jää taka-alalle, ja muistoihin jäävät hyvät hetket, joita on saanut viettää poismenneen kanssa. Voimia ja ilon hetkiä arjen pienistä asioista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja niin paljon viisaita sanoja, näin se juuri menee ja aika on kaikkeen se paras lääke. <3

      Ihanaa viikkoa Belladonna <3

      Poista
  22. Elämä on vuoristorata, mutta kaikki siitä selviävät tavalla tai toisella.
    Sinulla on ollut raskaat viikot, mutta onneksi tyttäresi tulokset olivat hyvä. Itselöänikin on taipumus murehtia etukäteen, vaikka järki sanoo,että se on aivan turhaa. Asioille,kun ei mitään voi.
    Iso joukko ystäviä on jo siirtynyt muille maille (vanhempia ja nuorempia). Vaikka se tuntuukin äärimmäisen pahalta, olen aina ajatellut, että meillä jokaisella on tietyt tunnit täällä maanpäällä ja kun ne täyttyvät, on hyvästien aika.
    Ystävät antavat voimaa,kun maailma ahdistaa.
    Tsemppiä huomiseen!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan juuri näin, vaikka kaipaus voi olla aivan lohduton <3 Ystävistä ja perheestä saa valtavasti voimaa ja sitä on onnekas, että on suuri perhe ja paljon ystäviä ja vielä te ihanat blogiystävät täällä. <3

      Kiitos Hanne kauniista ja viisaista sanoista ja ihanaa viikkoa sinulle <3

      Poista
  23. Mitä enemmän ikää tulee, sen isompi huolien taakka alkaa kulkea mukana. Sen olen oppinut vanhemmiltani ja hiljalleen huomannut itsekin. Sen alle ei saa kuitenkaan vajota, saati siinä ryvetä. Ehkä sanonta, elä kuin viimeistä päivää, tosiaan on varteenotettava neuvo. Joka hetkestä tulisi nauttia niin kauan kuin se meille suodaan. Huolet, murheet ja surut kuuluvat elämään, mutta onneksi myös ilo, rakkaus ja hyvien asioiden odotus. Kaikki tämä luo tasapainon, jota hyväksi elämäksi kutsutaan 🌸

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kauniisti Jani puit kaiken elämässä tärkeän sanoiksi ja juuri tuo tasapaino, ei ole onnea, ilman murhetta ja näiden kahden välinen tasapaino on tärkeä.

      Ihan mahtavaa, että me nähdään tällä viikolla, Tädit ei malta odottaa ja aika vahva epäily, että meillä tulee hullunhauskaa. <3

      Kivoja päiviä ja lauantaita odotellessa. <3

      Poista
  24. Tiukka rutistus-halaus täältä ❤Joskus on selvästi enemmän niitä raskaampia aikoja elämässä ja ne mietityttävät ja raastavat mieltä joka hetki ennen kuin pääsee taas selvemmille vesille. Minä yritän aina katsoa eteenpäin ja rukoilen hiljaa mielessäni. Puhuminen auttaa minua paljon. Ja illalla nukkumaan käydessä, yritän tyhjentää pään ja ajatella jotain mukavaa asiaa, olipa sitten tapahtunut mitä.
    Paljon on surullisia tapahtumia, menetyksiä ollut täälläkin. Muistot kuitenkin lämmittävät...
    Yritetään elää hetkessä ja nauttia elämästämme kaikkineen. Niin hyvin sanottu tuo: Elämä on varjoa ja valoa ❤
    Terv. Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan juuri näin ja joskus meillä on niitä hyvin raskaita aikoja kestänyt vuosia ja vuosia ja silloin ajattelin, etteikö tässä elämässä muuta olekaan. Huomasin myös kaikkien vastoinkäymisten jälkeen, että vaikka vahvistuu, niin toisaalta se kynnys kestää surua ym. madaltuu.

      Kaikki me saamme osamme suruista ja menetyksistä ja sitä eniten toivon, että myös iloista. <3

      Kiitos kauniista sanoista ihana Johanna ja oikein aurinkoista viikkoa sinulle <3

      Poista
  25. Voimia ja valoa elämämääsi ♥ On hirvittävä odottaa koetuloksia ja pelätä pahinta. Se kuuluu ilmeisesti ihmisen selviytymiskeinoihin. Kun odottaa pahinta on helppoa hyväksyä vähemmän paha. Lapsenlapsien myötä elämääni on tullut sairauksia ja haasteita joita on luovittava läpi kyynelten ja hyväksyä se ettei (helppoon) menneeseen ole enää paluuta. Ajattelin joskus 10 vuotta sitten, ettei mikään tuska voi olla suurempi, eikä mikään suru voi enää nujertaa - jos tästä selviän. Se mikä on erilaista kuin silloin ennen on tieto ja tunne siitä, että on vain tämä hetki, mistä voi olla varma. Osaan edelleenkin surra ja tuntea tuskaa - samoin kuin iloakin:) Minusta rukous samoin kuin kiroilukin käy surun kokemiseen yhtä hyvin. Suruun kuuluu olennaisesti vihan ja pettymyksen tunteet. Tunteet ihan laidasta laitaan, myös se, ettei tunne mtn. On kuin turta, ei juuri liikuta kouluammuskelut sun muut ja tulee tunne, että onko menettänyt empatia kyvyn jne. Muistikin reistailee. Paras lohtu yksin jääneelle on läsnäolo ilman turhia puheita. Toisaalta kaikki arkipäiväinen lohduttaa kummasti ja kantaa. Myös huumori. Turha nauru ja ilonpito ei tavoita mitenkään, saattaa vaikka loukata, mutta joku voi tuntea sen taas toisin. Kulta ja ystävät ovat ne jotka joutuvat kantamaan suruni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon tuohon, että kun varustautuu pahimpaan, kenties kestää paremmin jos se pahin tulisi. Onhan se välillä tullutkin, tyttären sydänleikkausten ja pallolaajennusten muodossa ja niin toivon, ettei koskaan enää, mutta tämän päivän jälkeen ei näytä siltä, että se olisi aivan korteissa, vaikka nyt vielä saammekin hengähtää aikamme.

      Ihan totta tuo, että tiettyä turtumustakin pelkään, nuoremmin kaikki vivahteet helpommin itketti ja sai raidoiltaan, mutta jaksaisiko toisaalta sellaista jatkuvaa tunneaallokkoa enää, niin en. Parempi näin tyynempänä, vaikka ajoittain ahdistus ottaakin valtaansa, etenkin aamuyön tunneilla. <3

      Uskon tuosta "turtumuksesta", että ihmisellä on katto kestää kaikkea pahaa ja surua ja siksi suojakerroksen on synnyttävä, ettei murru kaiken elämän murheen alle.

      Rakkaat, perhe ja ystävät, ovat parasta elämässä ja vuoroin vieraissa, kannamme toistemme surua. Tosin lasten suhteen toki kaikki menee lasten edellä ja vahva vanhemmuus on kaikkein tärkeintä.

      Sinulle Irja paljon lämpöisiä halauksia ja kiitos kun avasit sydämesi ja kirjoitit niin riipaisevast, elämä todellakin on varjoja ja valoja <3

      Poista
  26. Meillä kaikilla taitaa olla oma tapamme käsitellä näitä raskaita ja vaikeita asioita. Aika ajoin minua ahdistaa oman lapsen menettämisen pelko, vaikka siihen ei ole edes aihetta. Onneksi tämä on hyvin kausiluontoista ja pystyn jotenkin järjellä käsittelemään asian taka-alalle.
    Olen peruspositiivinen ihminen, mutta minullakin on niitä synkistelyn hetkiä. Silloin olen ehkä entistä hiljaisempi ja vetäytyvämpi. Jossain vaiheessa haluan kuitenkin puhua tunteeni ulos ja useimmiten mieheni on silloin kuulijan roolissa.
    Elämä on elämistä varten ja siihen kuuluu niitä synkkiä hetkiä, halusimme tai emme (eihän niitä kukaan halua tai toivo!)...muuten se ei tuntuisi elämältä. Ehkä näiden kaikkien asioiden ,niin iloisten kuin surullistenkin, on tarkoitus muistuttaa, että eletään hetkessä...
    Voimia ja tsemppiä... nyt ja jatkossakin!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama muuten tuo, että joskus ottaa aivan valtaansa tuo lapsen menettämisen pelko ja kun se iskee mieleen, koko kaikki turvallisuus aina särkyy. On hirveää elää lapsen menettämisen pelon kanssa ja mitä minä tiesinkään ennen lapsia, en mitään, en ainakaan siitä, miten järjettömän isoa voi huoli lapsista olla ja miten sitä tekisi kaikkensa, että voisi kokea toisen tuskat, lapsen sijaan.

      Samanmoinen täällä, erakko ja paljon pohdiskeleva ja kun olen pohdiskelut pohdiskellut, niin mieshän sitä saa sitten olla korvana. Onneksi on uskottuja, joille avautua, jotka ymmärtää ja jotka tuntee meidät. <3

      Uskon siihen, että kaikki tälläiset rajapyykit ovat muistutuksia siitä, että eletään hetkessä ja nautitaan. <3

      Kiitos kovasti ja ihanaa viikkoa sinulle Satu <3

      Poista
  27. Paljon on huolta mahtunut vime viikkoihisi ystäväiseni <3
    Onneksi neidin tulokset olivat hyvät ja lisäraudalla selviätte, mutta onhan se huoli ihan ymmärrettävää ja kuopuksen sydäntutkimukset ovat tottakai oma huolenaiheensa, vaikka olisikin rutiinitarkistus, mutta se on vain se äidin sydän joka aina pakahtuu huolesta <3

    Läheisen menettäminen on aina raskasta ja pistää mietityttämään se ihmisen rajallisuus.
    Lisäksi appivanhempiesi tilanne, niin en ihmettele laisinkaan, että tunteesi menee laidasta laitaan tällä hetkellä.

    Lämmin halaus ja jaksuja sinne teille, olette ajatuksissani <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ja kun aina siinä rutiinitarkastuksessa on se pelko, mitä jos tulee uusi operaatio. Vielä ei tulokset täyttäneet uuden operaation kriteereitä, mutta tänään iski ymmärrys, että operaatio varmaan on tulevaisuudessa tulossa, se jotenkin järkytti ja samalla huojensi, nyt siten tiedän sen kaikkein pahimman.

      Kiitos ihana ystäväin ja omat murheet on sinulla, kiitos kun jaamme niitä toisillemme, sinusta on tullut kultaakin kalliimpi ystävä<3

      Ihanaa viikkoa Souliina <3

      Poista
  28. Paljon huolia sinulla. Onneksi tytön asiat olivat kunnossa.
    Tosi hyvä, kun voit puhua huolista, joko näin kirjoittamalla tai muuten puhumalla. Hieno kirjoitus.
    Halaus sinulle Tiia ja voimia päivään.
    >Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos niin paljon ja nyt kohti toistaiseksi pysyvää helpotusta. <3

      Ihanaa viikkoa sinulle Leena ja kaikkea hyvää <3

      Poista
  29. Viisas päätös, että annat luvan itsellenne alkaa elää. Elämä on liian lyhyt, jotta sitä kannattaisi elää säästöliekillä. Minulla ei riitä nyt henkiset rahkeet tämän aiheen kommentoimiseen, mutta olen niin iloinen, että tyttärelläsi on kaikki ok <3

    Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Minna, kunpa tietäisin mikä sinulla on, olen pahoillani, että sinulla on isoja murheita. Kiitos että murheiden hetkenäkin jaksat kirjoittaa minulle. Sydämesi on kultaa <3 Lämpöisiä ajatuksia paljon täältä. <3

      Poista
    2. Nyt kun kommentointi on tästä keskustelusta hiipunut, niin voin kertoa, että minulla todettiin suusyöpä loppukeväästä, ihan rutiinihammastarkastuksen yhteydessä. Se leikattiin, sädetettiin ja sain sytostaattisatsitkin kun oli levinnyt kaulan imusolmukkeisiin. Nyt sitten vain katsotaan päivä kerralla mihin ollaan menossa.
      Minna

      Poista
    3. Minna jotain tälläistä uumoilin aiemmasta kommentista. Nämä on tilanteita, jolloin ei ole sanoja, mikään mitä sanon ei ole riittävää. Lähetän sinulle voimia ja suuren määrän lämpöisiä ajatuksia ja olen pahoillani siitä, että maailma on näin järjetön <3

      Halauksin Tiia

      Poista
  30. Joskus on vain annettava itselleen armoa ja päästettävä ne kaikkein surkeimmat ja surullisimmat tunteetkin ilmoille, muuten sitä pakahtuu... Jokaisella on joskus synkkääkin synkempiä hetkiä joista useimmiten selviää omilla, usein piilevillä, voimavaroilla - joita ei ehkä tajunnut edes omaavansa <3
    On hienoa miten saat purettua omat tunteesi ja pahat olot tänne, se saattaakin olla juuri se mikä kannattelee pahimmilla hetkillä.
    Itse en osaa nimetä mitään konkreettista asiaa mikä auttaa kun maailma murjoo, mutta kaikesta - onneksi - olen aina selvinnyt, ehkä kerta kerran jälkeen vain astetta sekopäisempänä ;)
    Lähetän rakkaita halauksia, voimaa kaikkeen tulevaan ja nykyisen kestämiseen - olet ihana <3 <3 <3
    - Heidi xxx

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih ihan totta, ehkäpä kaikesta tosiaan selviää entistä sekopäisempänä, toisaalta myös vahvempana ja herkempänä. Jälkikäteen kun monia murheita katsoo taaksepäin, ymmärtää, että hei näin tämän oli tarkoituskin mennä, opin tästä jotain, tämä hitsasi meitä perheenä toisiimme vahvemmin kiinni. Ehkä kaikesta, paitsi tyttären sydänviasta/ihmismenetyksistä ja appivanhempien muistisairauksita, löydän jälkikäteen jotain hyvääkin, murheet opettavat minulle jotain. <3

      Paljon halauksia sinulle ihana Heidi ja paljon lämpöisiä halauksia täältä. <3

      Poista
  31. Iso halaus kaikkien huolien ja ahdistavien ajatusten keskelle! <3
    Itse ajattelen ahdistusten vallatessa, että saan velloa ja potea, enkä yritä sitä rajata pois (kun ei se kuitenkaan ajatuksista poistu). Ja ajattelen: "nyt on näin, pian taas paremmin".

    Voimia <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on juuri hyvä eli "onhan päivä vielä huomennakin", niin kauan kuin on, asiat ovat joltisenkin hyvin. <3

      Lämpimiä ajatuksia Tuula uuteen viikkoon <3

      Poista
  32. Elämä ei ole alunpeinkään tarkoitettu helpoksi. itse olen usein miettinyt, että miksi puhutaan, että joudumme helvettiin kuoltuamme. Mehän elämme maapäällisessä helvetissä luonnonkatastrofeineen, sairauksineen jne... Itse ainakin uskon olevani kuoltuani taivaassa ja ikiunessa ja vihdoin levossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, samaa mieltä, tämähän on jo helvetti ja paratiisi. <3 Samaa mietin kuolemastakin, silloin kun ihminen ei lähde liian varhain, että vapautuu ikiuneen <3

      Poista
  33. No ei sen raastavampaa pelkoa voi olla kuin pelko siitä, että omille lapsille tapahtuu jotain pahaa. Siinä ei mikään järjen ääni auta silloin, kun on ns. "tilanne päällä".
    Että ei kuule kahta sanaa, ettenkö ymmärtäisi tuhatprosenttisesti sun ahdistusta <3.

    Ja tää menee nyt vähän sivuun aiheesta, mutta olen usein miettinyt sitä, kuinka pahalta tuntuu se, että joku menettää jonkun rakkaansa enennaikojaan ja samaan aikaan kuitenkin muu maailma jatkaa ympärillä ihan kuin mitään ei olis tapahtunut. Lehtien yleisönosastolla tai keskustelupalstoilla kitistään ja valitetaan turhista, parutaan huonoa keliä, itketään sitä, kuinka on flunssa jo kolmatta päivää tai mitä nyt ikinä voi turhaakin turhempaa olla. Että joku sellanen inhimillisyyssuoja pitäis kaikille sureville mun mielestä pahimpien aikojen yli järjestää, että välttyisi kuulemasta ja näkemästä kaikkea sitä. Ja sekin jaksaa suututtaa, kuinka joku aina muistaa kertoa, kuinka HÄNELLÄ tai hänen serkunkumminkaimallaan oli asiat VIELÄ pahemmin kuin surevalla. Ehkä tyhmintä mitä tiedän, koska sillä ikäänkuin nollataan toisen tuska.

    En osaa tähän loppuun oikein mitään järkevää edes kirjoittaa, koska ei huvita nyt itse viljellä mitään kliseitä. Korvaan sen nyt näillä ekstrasydämillä <3<3<3<3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu lasten suhteen sitä on hieman hysteerinen välillä tai hysteerinen ja hysteerinen, mutta se huoli ottaa vallan ja kun se ottaa sen vallan, sitä ei saa kytkettyä pois, kunnes on varmuus asioiden oikeasta laidasta.

      Ihan samaa mietin, kun eilenkin juttelin edesmenneen puolison kanssa pari tuntia, se hätä siitä, ettei voi oikeasti auttaa. Pystyin ehkä pariksi tunniksi keventämään toisen tuskaa, mutta kun suljimme puhelimen, toinen joutui jäämään surunsa kanssa yksin. Se tuntuu kertakaikkiaan raastavalta ja se toivottomuus, että tietää, ettei toisen suruun auta mikään muu, kuin aika, joka tälläisessä tilanteessa kulkee käsittämättömän hitaasti...

      Joskus on itsesääli ja valitan aivan turhasta, täällä blogissakin, mutta jos saisi tietävänsä, että sairastaa vakavaa sairautta, silloin vasta aika pysähtyisi ja olisi aika ennen sitä päivää ja aika tiedon jälkeen. En usko, että pystyy edes ymmärtämään täysin elämän rajallisuutta, ennen kuin jotain konkreettista tapahtuu eli pidämme elämää hieman itsestäänselvänä. Olen pelännyt kuollakseni tyttären ollessa leikkauksessa sydän pysähtyneenä, mutta sydänvika oli korjattavissa, mutta mitä jos ei olsikaan. Häpeäisin varmasti kaikkia turhia valituksiani, mutta miksi en osaa riittävästi hävetä nyt. Ihminen ei vaan voi elää perspektiivi elämääkään, vaan täytyy sallia itselleen se, ettei voi elää aina tiedostaen, että jollain toisella on huonommin. Etenkin kun me kaikki murheista osamme saamme. Jo se ajatus ja tietoisuus, että jonain pvnä jompi kumpi meistä puolisoista lähtee täältä ensin.

      Juu ja toisen surua ei saa mitätöidy, kun toisella on suuri suru, sitä kuunnellaan, eikä lähdetä, heti no kun mulla vuonna yksi ja kaksi. Toki jos juttelu eksyy johonkin sellaiseen kulmaan, että voi lohdutukseksi heittää jotain omaakin kokemaa, mutta siinä pitää olla tilanneälyä. Minuakin suututtaa, kun toisen surun yli kävellään, jokaisen suru on omakohtainen ja ainutlaatuinen. <3

      Kiitos ja kliseet on ärsyttäviä, vaikka niitä välillä viljelenkin. Oot ihana Annukka, kaikkea hyvää sinunkin viikkoon ja täällä ainakin tänään t-paitakeli ja mietinkin, että josko sinä pääset nauttimaan golfauksesta tälläisellä säällä. <3

      Poista
  34. Vastaukset
    1. Kiitos ihana Sara ja tästä taas uuteen nousuun <3

      Poista
  35. Elämän kiertokulku, vaikka onkin rajallinen meidän ihmisten keskuudessa ja välillä jopa liian raadollinen,on vaan jotenkin hyväksyttävä, onneksi aika auttaa ja suru helppottaa, kuitenkaan kokonaan se ei poistu :(. Ihan liian aikaisin on muutama kaveri lähtenyt, heitä suren ja muistelen ajoittain <3 (joku tunne, tuoksu tai tapahtuma laukaisee tuon surun). Omien siskojen ja äidin kanssa juttelu auttaa, mä en pysty pitämään surua sisälläni, vaan se on saatava puhua ulos.
    Ihana kuulla, että tyttärelläsi kaikki hyvin <3. Miten musta tuntuu, että tuo lapsista huolehtiminen ja heidän vuokseen sureminen, ei vaan lopu koskaan, mä oon samanlainen murehtia, aina kaikki kauheimmat vaihtoehdot pyörii mielessä, liekö syynä vilkas mielikuvitus, mutta toisaalta se helpotuksen tunne, kun kaikki meneekin hyvin , on suuri.
    Paljon lämpimiä ajatuksia ja halauksia sinulle Tiia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, että vanhat surut laukeaa yllättäen muistista, jonkun tapahtuman tai tuoksunkin kautta. Puhua on pakko, puhumisella on ihmeellinen voima ja mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät rohkene avautumaan.

      Tänään voin huokaista, kun sydäntutkimuksetkin on ohi ja ei ainakaan uutta operaatioita tai kontrollikäyntiä seuraavaan 1,5 vuoteen ellei olossa tapahdu jotain merkillistä. Peukut pystyssä, uskallan taas olla toiveikas. <3

      Ihanaa viikkoa sinulle Sari <

      Poista
  36. Milloin mikäkin auttaa ahdistukseen. Se on ehkä tilannekohtainen juttu. Kirjoittaminen yleensä auttaa aina. Oli se sitten pitkän tekstin tai pelkän tekstiviestin kirjoittaminen. Monesti myös teenkeitto, miehen halaamainen, lukeminen, telkkarin tuijotus, musiikinkuuntelu jne. auttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, puhuminen ja pysähtyminen eri tavoin, surun käsittely keinolla millä tahansa. <3 Jokaisella on omat keinonsa ja on tosiaan tilannekohtainenkin asia.

      Ihanaa uutta viikkoa sinulle LauraKatarooma <3

      Poista
  37. Tuo ikuinen huolehtiminen, vaikkei aina olisikaan aihetta, on kyllä niin raastavaa. Mutta ihminen ei luonnolleen voi mitään. Toinen suree jo etukäteen kaikkea mahdollista mikä voi mennä pieleen ja toinen pystyy elämään tässä hetkessä ja murehtii vasta sitten kun todella on aihetta.
    Vanhenemisen huono puoli on se että ympäriltä poistuu ihmisiä, monet itseäkin nuorempia. Melkein päivittäin käy minullakin mielessä ajatus siitä miten sitten pärjään jos mieheni kuolee ennen minua. Sellaistakaan on turha etukäteen surra, mutta kun vaan suree. Tällä hetkellä on onneksi kaikki hyvin sekä meillä että lähipiirissä, joten tästä pitäisi osata nauttia. Samaa toivon sinullekin kun taas pääsette hiukan paremmin normaaliin arkeen kiinni <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan niin juuri, joillekin kaikki tulee isona shokkina, kun ei etukäteen osaa murehtia, toiset saavat osakseen pienemmän shokin, kun ovat etukäteen niin murehtineet. Ei ihminen luonteelleen mitään voi ja murehtimisen suhteen voin jo tässä iässä sanoa, että se on kyllä luonteenpiirre. <3

      Sepä siinä on, että alkaa olla siinä iässä hiljakseen, että rivit alkavat harvenemaan ja koskaan ei tiedä kuka on vuorossa. Tämä asia auttaa muistuttamaan nauttia elämästä, mutta samalla rikkoo turvallisuudentunnetta ja luo ahdistusta. Ristiriitaista...

      Nyt tästä uuteen nousuun, nyt on pelot kohdattu ja jatketaan elämää taas jonkin aikaa näin.

      Kiitos Kristiina lämmöstä ja ihanaa viikkoa sinulle <3

      Poista
  38. Lapset ovat kyllä heikko paikka, minä menetän välillä yöuneni, kun pelkään peittoa naaman päällä ja ravaan tarkistamassa yms. Huoh. Minulla auttaa ahdistukseen juokseminen tai ylipäätään liikuntaa, tuo endorfiineja kehoon ja auttaa pahimman yli.

    Etähalaus Tiia ja paljon voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hirveää, kun saa yöllä tuollaisia ajatuksia ja pakko mennä tarkistamaan, että pikkutiitiäiset voi hyvin <3 Liikunta on ihan varmasti parhaita lääkkeitä. <3

      Kiitos kovasti Katja ja nyt lähdetään taas kohti positiivista <3 Ihanaa viikkoa <3

      Poista
  39. Ihan samat tunteet velloi täällä pari viikkoa sitten hautajaisissa...kuten Freddy M sanoi...parhaat lähtevät ensin...
    Ahdikseen toimii touhuaminen puutarhassa, liikunta, luonto, leipominen ja lopulta myös kirjoittaminen ja puhuminen.
    Tsemppiä vastamäkiin 😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Ihan juuri näin ja suruun ei saa jäädä lojumaan, vaikka hetkittäin tulee suruun pysähtyäkin, ettei touhuiltaan lakaise surua klimpiksi taka-alalle, joka sieltä sitten kaikkeen heijastuu. <3

      Samoin sinulle Satu <3

      Poista
  40. Terveys on aina kova pala ja sen miettiminen ja menettämisen pelko on käsin kosketeltavissa. Joka päivä kohtaan syöpäpotilaita, osa ovat jo hyväksyneet sen hetkisen elämäntilanteen ja toiset taas ovat vielä shokissa ja paljon siltä väliltä. Sit kun kyse on omasta lapsesta niin tiedän miltä äidistä tuntuu kun lapsi ei voi hyvin. Meidän perheessä se oli kolmivuotinen maanpäälinen helvetti kun lapsi sairastui henkisesti. En halua edes muistella sitä aikaa, se on vaan liian raskasta.
    Ystävän menetys sitten taas on oma lukunsa. Sanoin hyvästit ystävälleni kun olimme noin kakskyt enkä vieläkään voi mmuistella Tiinaa ilman kyyneleitä vaikka siitä on pian kakskyt vuotta :(
    Halauksia ihana sulle ja jaksamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on erittäin raskasta työssäsi tuo syöpäsairauden kohtaaminen jatkuvasti ja voin kuvitella, että se vaikuttaa omaan mieleen myöskin ja kenties jopa aiheuttaa pelkoja?

      Ymmärrän niin hyvin, oman ystävän menetin auto-onnettomuudessa 14-vuotiaana ja onhan se suru jo helpottanut tietenkin, mutta vieläkin hänen kuvansa katsominen tekee kipeää. Tuntuu väärältä, että toisen elämä jäi kesken.

      En tiennytkään tuosta sinun lapsesta, olette kulkeneet Nanni todella raskaan tien <3

      Paljon sinulle halauksia ihana <3

      Poista
  41. Anoppisi reaktio oli koskettava ja lohduttava siinä mielessä, että hän muisti sinut ja miten onnellinen oli, että sinä olit siinä <3
    Minulla oli maailman paras anoppi ja sinullakin taitaa olla niin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin, luulin että hän oli jo minut täysin unohtanut ja vaikka hänellä meni ns. sekaisin miehen avioero, niin ihmisenhän hän muisti. Osa hänen itkustaan ja tuskastaan johtui siitä, että hänen muistikuvissaan minä olin eronnut hänen pojastaan. <3

      Kyllä on ollut minulle, kuin oma äiti <3

      Ihanaa viikkoa Ninnu <3

      Poista
  42. Hei Tiia, kiitos taas tosi koskettavasta tekstistä! Osaat avata sellaisia tuntoja, mitkä usein peitetään arjen kiireeseen. Minullekin kuvaamasi kaltainen ahdistus on tosi tuttua ihan lapsesta saakka. Menettämisen pelko, sairastumisen pelko, kaiken lopullisuuden pelko. Niin kuin moni muukin täällä toi esille, usein akuutin surun ja ahdistuksen keskellä ei niinkään kaipaa oikeita sanoja vaan läsnäoloa. Sitä että joku vaan uskaltaa olla siinä, sanomatta mitään. Halaus ja pienet teot, vaikka teen keitto.

    Nykyään kaikkia asioita halutaan lähestyä hirveän ratkaisukeskeisesti. "Näin pääset eroon siitä ja tästä tunteesta tai kompleksista." En oikein jaksa uskoa aina sellaiseen. Kuolema on ihmiselle tuntematon ja on luonnollista pelätä sitä mitä ei tunne. Kipu ja sairauskin ovat yleensä aika hallitsemattomia asioita ja se pelottaa.

    Mutta jotain uusia ajatuksia tästä aiheesta on vuosien varrella muotoutunut. On kummallisella tavalla lohdullista, että kuolema on se asia joka yhdistää meitä ihmisiä. Jokainen kohtaa sen, oli oma elämä ollut millaista tahansa. Joskus mietin myös sitä, että onko meidät jotenkin opetettu pelkäämään sitä? Eihän meistä kukaan tiedä mitä sen jälkeen on, avautuuko jotain aivan uutta? Entä jos rakkaat saa nähdä vielä. Kuluneena kesänä on medioissa ollut paljon esillä terapeutti Tommy Hellsten, joka menetti äkillisesti Carita-vaimonsa. Hän on kuvannut kiinnostavasti kokemusta siitä, että ymmärrys kuoleman ja elämän välisestä rajasta on muuttunut. Että se ei olekaan betoniseinä vaan harsomainen. Mutta ikuisuuskysymyksiähän nämä on, joista on vaikea tietää lopullista totuutta. Joka tapauksessa, voimia tähän syksyyn ja kiitos kun jaat asioita, mitä monet eivät uskalla :) t. Maarit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäin miettimään asiaa, mistä tämä ahdistus ja turvattomuuden pelko juontaa. Mietin, että minua syvästi järkyttänyt tapahtuma oli, kun ystäväni kuoli 14-vuotiaana jäädessään auton alle. Silloin ei ollut ns. lohdustusta, ei terapiaa ja asiasta tuli selvitä jotenkin nuoren teiniavojen voimin ja eihän se tainnut oikein sujua. Näin vuosia ja vuosia ystävästäni unia, joissa hän oli palannut takaisin ja häneltä ei saanut kysyä yhtä kysymystä "miltä tuntuu olla kuollut". Aina tämä sama ja sama uni, joka tulee enää aniharvoin, jos koskaan uniin, mutta vielä muutama vuosi sittenkin uneksin tästä säännöllisesti. Uskon, että turvallisuuteni on järkkynyt jo nuorena ja olen kokenut ystävän muodossa lapsena kuolleen ja siksi alitajuisesti pelkään jatkuvasti, että läheisilleni tapahtuu jotain.

      Uskon että meihin on muutenkin sisäänrakennettu pitämään elon liekkiä yllä niin tuo kuolemanpelko eli emme voi itsekään sille mitään. Osaan myös jostain syystä kuvitella, että siinä tilanteessa kun kuolemaa katsoo silmiin, ihminen kenties antautuu eli jotain todella mystistä tässä on. Miksi ei ole lainkaan pelottavaa, että ennen syntymää minua ei ollut mutta se ettei kuoleman jälkeen minua myöskään ole, se on pelottavaa.

      Luon Tommyn haastattelua ja tulkitsin tuon harsomaisuuden niin, että sureva ihminen on niin rikki ja auki ja avoin, että hän tuntee toisen läsnäolon ja kenties tuo läsnäolo on myös totta? En kiistä asioita, joista meillä ei ole faktatietoa ja monesti ajattelen, että elämä on niin ihmeellistä, joten miksipä kuolemakin ei olisi yhtä ihmeellistä ja siten kaikki on mahdollista.

      Kiitos sinulle Maarit erinomaisista pohdiskeluista ja kauniista sanoista ja jatketaan pohdiskeluja <3

      Poista
  43. Melankolisissa tunteissa ollaan täälläkin, suru on viimeisimmän matkan johdosta noussut pintaan ja muistot vallannut mielen. Onneksi on jo ikää ymmärtää, että ne pitää käydä läpi vaikka sattuukin.
    Sulle jätän tähän tämän: ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin eilen postauksesi, kun tytär oli röntgenissä ja ajattelin miten hieno jälleennäkeminen teillä onkaan ollut ja miten ison surun olet joutunut kohtaamaan. <3 Olet voimanainen ja kiitos Taru, sinulle myös <3

      Poista
  44. Hei Tiia! En ole koskaan aiemmin kommentoinut täällä, mutta monesti ihaillut sinun taitoa kirjoittaa vaikeistakin asioista niin syvällisesti ja aidosti. Sinulla on upea lahja.

    Työni psykologina on tehnyt minusta nöyrän elämän edessä. Niin hauras ja haavoittuvainen se on. Elämää todella on oppinut pitämään lahjana ja sen on oikeasti tajunnut nyt vasta iän myötä. Enää ei pidä mitään itsestäänselvänä. Arvostus läheisiä, perhettä ja ystäviä kohtaan on vaan kasvanut. Pyrin myös sanomaan sitä heille ääneen.

    Itse rentoudun lukemalla ja kaikki esteettinen on lähellä sydäntä. Myös syvälliset keskustelut muutaman luottoystävän kanssa auttavat.

    Menetyksiä on ollut itselläni viimeksi kuluneen vuoden aikana. Läheinen, oman ikäinen työkaveri menehtyi syöpään viime joulukuussa. Aivan liian aikaisin. Sitä mietin usein. Onneksi sain tuntea niin ihanan, lempeän ja valoisan ihmisen. Myös sukulaisia on kuollut ja monta kertaa on sanat olleet lopussa. Läsnäolo ja kuuntelu ovat tärkeitä.

    Olen ollut aina tosi huolehtivainen ja murehtinut etukäteen. Siitä olen nyt vähitellen päässyt hieman eteenpäin. Elää ja nauttia hetkessä on ollut tavoitteena. Ja siinä on välillä onnistuttukin. Välillä arjessa huomaa ohikiitäviä hetkiä, joista osaa olla onnellinen. Nykyään pienet asiat ovat tärkeitä.

    On ollut myös ihana pohtia ja puhua elämän moninaisuudesta kollegani kanssa. Ne antavat paljon.

    Aivan ihanaa oli kuulla, että lapsesi tulokset olivat nyt ok. Äidin huolihan se meillä jokaisella on. Ja voi, miten se sydäntä riipaisee.

    Mindfulness on myös hyvää tekevää ainakin itselleni. Myös erilaiset kehon rentoutukset koen auttavan.

    Sinulle aivan ihanaa syksyä. Sinusta välittyy sydämellisyys ja lämminhenkinhenkisyys. Ihailen aitouttasi puhua myös näistä elämän raskaimmistakin asioista, joilta kukaan meistä ei säästy.

    Lämmöllä,
    Jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Jenni,

      Kiitos niin paljon kivasta viestistä ja pahoittelen, että ehdin vasta nyt ajatuksella vastaamaan. Heh toivottavasti flunssa ei puurouta mieltä ja tulee jotain järkevääkin.

      Kiitos niin paljon kauniista sanoista, jotka saavat ilosta ymmyrkäiseksi. Kirjoitan vain ajatukseni tänne, niitä ajatuksia joita tulee pyöriteltyä vaikka juuri sudenhetkinä. Kaikkea ei voi kirjoittaa, koska koskettaa niin paljon muita ihmisiä ja se onkin kenties se vaikein, raakata niistä omista tunteista ja teksteistä mahdollisimman paljon ne muut ihmiset pois. Kun kuitenkin ihmissymbioosissa elää ja me kaikki vaikutamme toisiimme niin vahvasti.

      Voin kuvitella, että työssäsi näet niin paljon kaikenlaista surua, toivottomuutta ja mm. sitä miten ihmisten elämät ovat solmussa. Solmussa ne ovat ajoittain olleet täälläkin ja miten jälkikäteen on mielenkiintoista katsoa, miten puhumalla ja työstämällä ajatuksiaan, on saanut ajatuksensa kirkkaaksi. Elämä on kyllä merkillinen koulu ja tätini aina totesikin, kun meille perheenä pukkasi aina uusia murheita, että elämä jalostaa. Se oli sellaista harjoittamaamme mustaa huumoria tätimme kanssa, mutta sanoihin kätkeytyi viisaus eli pyrimme näkemään myös hyvää siellä, missä sitä ei sillä hetkellä ollut. Nimittäin kaikki ne surulliset omat ja muiden ihmisten kokemukset ovat opettaneet nöyräksi ja sen, että kaikki on katoavaista.

      Lukeminen nollaa mielen todella hyvin ja metsälenkit, joskus on pakko päästä elokuviin istumaan, vaikka vähän hölmömpääkin leffaa katsomaan, koska siellä kaikki muu "suhina" katoaa mielestä. Syvälliset keskustelut oman miehen ja ystävien kanssa ovat se suurin henkireikiä. Tosin kävimme niitä viime yönä mieheni kanssa, koska hänen vatsansa reagoi niin voimakkaasti suruun poismenneestä ystävästä, ettei hän vatsakivuilta saanut unta, siinä me kaksi sitten juttelimme, miten tästä pääsisi eteenpäin, tästä surusta. Miten surua osaisi käsitellä ja surra, ettei se siirry valtavaksi klöntiksi mahaan. Vaikeaa, tunteita ei ole aina niin helppoa käsitellä.

      Liian varhain poismenneiden elämänkohtalo koskettaa syvästi, se tuntuu suurelta vääryydeltä, epäoikeudenmukaiselta, tuntuu että maailma on ruma, pahakin. Se myös horjuttaa omaa turvallisuudentunnetta, kuolema tulee lähelle. Olen samaa mieltä, että surusta, edesmenneestä ja kuolemasta tulee surevien kanssa keskustella niiden oikeilla sanoilla. Olen huomannut sen, että kun surevan leskenkin kanssa juttelin hautajaisissa ja seuraavana päivänä puhelimessa aivan suoraan tuskasta ja kuoleman vääryydestä ja kivusta ja ikävästä, se on ainoa tapa helpottaa edes hetkellisesti surevaa, lopultahan auttaa vain aika.

      Poista
    2. jatkuu, jouduin vastaamaan kahdessa osassa, koska tämä kommenttilaatikko ei hyväksynyt liian pitkää kommenttia, näin ei ole muuten omalla kohdalla aiemmin vielä käynyt. <3
      Hienosti puet sanoiksi nuo onnen ohikiitävät hetket, samalta minustakin tuntuu, onni on ohikiitävä hetki, ei vallitseva olotila. Tosin hirvittää ajatella, jos itse sairastuisi vakavasti, silloin varmasti ymmärtäisi, että kaikki sitä edeltävä on ollut onnea. Sitä kun on vaan niin kova murehtimaan, pyörittelemään asioita ja myös tuntemaan surua.

      Voin kuvitella, että teillä on kollegan kanssa todella syviä ja arvokkaita keskusteluja, mikään ei voi olla rikastuttavampaa, kuin ihmiset joilla on laaja katsomus ja kyky keskustella monikerroksisesti asioista ja myös asettua toisten asemaan.

      Kiitos ja niin helpottunut, että vitamiineilla ja raudalla selviämme 13-vuotiaan kanssa. Myös kuopuksella oli kaikki tällä hetkellä ok ja seuraava sydäkontrolli on vasta 1,5v päästä. Arvot eivät täyttäneet kuulemma vielä operaation kriteereitä, mikä pysäytti, koska elimme toivossa, ettei ehkä operaatiota enää ikinä tule. Toivotaan, että toinen saisi kasvaa ja saisi rohkeutta lisää, jos ja kun sydänleikkaus tulee.

      Kehon rentoutus on hyvä ja kosketushoito toimii aina. Tänä aamuna annoin miehelleni päähierontaa, kun hän ei saanut nukutuksi 3:n jälkeen, että sai nollattua sitä kireyttä mikä mielessä vallitsee, kun on juuri menettänyt rakkaan ystävän. En voi muuta oikein tehdä, kuin lohduttaa ja keskustella, aina kun toinen sellaista tarvitsee. Surutyö on siitä ikävä, ettei sitä voi ohittaa ja se vie aikaa.

      Kiitos Jenni kovasti kauniista sanoista, olen todella otettu tästä kommentistasi ja siitä, että jaksoit pitkästi kirjoitella. Tuli sydämeen ihana ja lämmin olo ja taas kerran sellainen vahva tunne, että hyvyys voittaa. Sinä välitit tänne sitä aitoa sydämellisyyttä, lämpöä ja hyvyyttä. <3

      Paljon lämpimiä ajatuksia sinulle, sydämellisin terv. Tiia

      Poista
  45. "Die yong, die beautiful!" No, taitaa olla liian myöhäistä jo.

    Tsemppiä kaikkeen. Emme erota kirkkaita raitoja ilman tummia.

    R:n veli tekee aivosyöpäkuolemaa ja minulla alkaa huomenna melanoman vuositarkatukset: Kolmen viikon piina kaikkineen. Aamulla labrat, mutta syksy tuo vahvuutta, jota ilman en jaksaisi. Ja rakas vierellä.

    Tiia, pakko nämä on kaikki läpi kulkea. Yksi kirja on tuossa just lähdössä ystävälle, jolle mikään syöpähoito ei auttanut, mutta nyt sai veljeltään kantasolusiirron ja on jo kotona. Hän on taistellut viisi vuotta ja on vasta 55 vee...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin juuri, ei ole kirkkautta, ilman tummuutta <3

      Toivon Leena todellakin, että kaikki on kohdallasi hyvin, teillä on ollut nyt ihan liikaa ja tuo R:n veljen kuolemaan johtava sairaus on jo itsessään ihan liian raskas pala. Olen pahoillani teidän puolesta, elämä osaa olla niin julma ja pahakin, eikä elämää aina osaa tulkita.

      Se siinä on, kaikki on läpi kuljettava, kiven ja kallion, mutta sille matkalle mahtuu myös hyvää, jos osaa keskittyä niihin pieniin hyviin hetkiin.

      Voimahali teille, iso sellainen, olet sydämessä Leena <3

      Poista
  46. "Liian varhain täältä poislähteneet toki rikkovat omaa turvallisuudentunnetta ja lietsovat pelkoa, kuka meistä on seuraava, nyt joukostamme puuttuu yksi."

    Niinpä. Anopin kuoleman jälkeen joka kerta kun puhelimeeni on tullut vastaamaton puhelu (esim. vanhemmiltani), olen varma että jotain kamalaa on tapahtunut. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin hirveää, sydämeen jää pelko, kuka seuraavaksi ja pelko ja tietoisuus siitä, että ikäviä asioita tapahtuu. Koitetaan nauttia niistä hyvistä siinä ohessa ja olen pahoillani anopin poismenosta. <3 Anoppi voi olla kuin toinen äiti, erittäin rakas. <3

      Sydämellistä päivää Sanna <3

      Poista
  47. Meillä kuolema on vieraillut aika useasti tässä viimeisen viiden vuoden aikana, joten sen kanssa on tultu lähes sinuiksi. Elämä on niin tavattoman haurasta, eikä huomista tiedä koskaan, ei kukaan.
    Näin vähän aikaa sitten unta nuoruudenystävästäni ja keskustelusta, jonka nuorena kävimme. Aamulla oli pakko googlata tämä unohtunut ystävä ja sainkin sitten sitä kautta selville, että hän on kuollut jokin aika sitten syöpään. Syöpä vei hänet muutamassa kuukaudessa.
    Suru tupsahti tupaan ja mietin kovasti, oliko uni hänen tapansa kertoa minulle, että hän on lähtenyt täältä.

    Kunpa sitä vain osaisi paremmin elää tässä ja nyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt sitä, jos ei kuolemaa olisi niin vahvasti siivottu pois, olisiko se meille jotenkin helpompaa. Ei se surua poistaisi, mutta auttaisiko se pelkoon jotenkin?

      Minusta tuntuu, että tuo uni oli hänen tapa lähettää sinulle viesti. Onhan elämä jo itsessään muutenkin niin ihmeellistä, joten minusta on lupa tulkita asia juuri noin ja näin tulkitsen omat uneni, edesmenneestä 14-vuotiaana menehtyneestä ystävästäni, kun hän aina vaan on tullut uniini, että unessa hän lohduttaa ja kertoo, ettei täysin ole mennyt pois.

      Kunpa sitä osaisi elää paremmin tässä hetkessä, koska jos itse sairastuisi vakavaan sairauteen tai perheenjäsen, niin voisin kuvitella, että katsoisi taakseen ja tuumisi, voi miten onnellinen olinkaan vielä eilen. <3

      Sydämellisiä terveisiä Marianna sinne Norjaan ja olen pahoillani, että teillä on ollut niin paljon surua <3

      Poista