perjantai 23. kesäkuuta 2017

Hyvää juhannusta!




Olipa mukavaa tulla kotiin viime yönä. Vaikka Oskulla oli kisuhoitaja, niin ikävä pojalla on ollut aikamoinen. Viime yö meni meitä puskiessa ja aika paljon tuo Oskuliini on maukunut meille ikäväänsä.  Lisäksi nukkuu meidän vaatteiden päällä parasta aikaakin, koska pakkaamme täällä mökkikamoja.

Ei niin mukava ylläri odotti kotona, netti ei toimi lainkaan, joten jos teksti ym.näyttää oudolta, niin luurilla täällä sometetaan. Onneksi Elisan häiriöilmoituspalvelu on auki ympäri vuorokauden ja vian epäiltiin olevan modeemissa ja uusi modeemi tulee joskus ensi viikolla.

Tulin toivottamaan kaikille sydämellistä juhannusta. Kohta haemme tätini luota Samun ja suuntaamme kohti Kirkkonummea nauttimaan Suomen suvesta "säällä kuin säällä". ;)



torstai 22. kesäkuuta 2017

Heippa Rhodos!


















Tänään illalla on kotiinpaluu ja suuret peukut Hotel Athineonille ja Aurinkomatkoille, sillä huoneen luovutus on vasta klo 17 ja bussi lentoasemalle noutaa meidät klo 17:55. Itse hotellissa on ollut loistava ruoka ja mm. meidän huoneisto oli todella tilava kaksine parvekkeineen. Palvelu on ollut hyvää ja hotelli todella siisti, voin kyllä sydämestäni suositella. :)

Monen päivän auringonotto rupeaman jälkeen, eilen kuitenkin päätimme vuokrata auton ja retkeillä. Seikkailimme pikku kylien kautta Lindosiin, joka oli kaunis paikka, mutta pienempi, kuin odotin. Ei mitään niin mullistavaa. Anthony Quinn poukama taasen oli ihan omaa luokkaansa (ylin kuva) ja aivan mieletön paikka snorklaukseen, koska vesi oli aivan huippukirkasta ja meren pohja näkyi kirkkaana ja kaikki siellä piilevät, korallit, simpukat ja kalat. 

Mukavaa oli pysähtyä syömään pikkukylän ruokapaikkaan ja ruoka oli kyllä miltei puolet edullisempaa, kuin vanhassa kaupungissa. Kävimme myös perhoslaaksossa, joka ei oikein meitä napannut. Paikka oli toki mielenkiintoinen, mutta kuumassa kova kiipeäminen ja saldona näimme neljä perhosta, niin perhoslaakso ei vakuuttanut. Liput sinne muuten maksaa, jos jotain kiinnostaa 3e per henkilö ja 10-vuotiaat ja alle ilmaiseksi. Löysimme muuten matkan varrelta Benettonin outletikin ja teimme siellä hullunhalpoja ostoksia. 

Loma on ollut napakymppi, olemme nähneet paljon kivoja juttuja ja levänneet riittävästi. Aika on täällä Rhodoksella pysähtynyt ja se oli juuri se juttu mitä haimme. Ihanaa silti tänään tulla Suomeen, kotia arvostaa taas eri tavalla, kun reissaa maailmalla. 

Sydämellistä torstaita kaikille ja kiitos, kun olette jaksaneet näitä loma-ja kissakuviani. ;) Kiva päiväkirja tämä blogi on matkailun kannalta toki itelle, tänne voin aina palata kurkkimaan kuvia, mutta että tekin olette jaksaneet kommentoida reissukuvia täällä, on ollut tosi kiva juttu. 

Ai niin ja reissuilla aina tapahtuu sellainen merkillinen juttu, että turistikrääsä alkaa houkuttamaan ja sitä mielii viedä kotiinkin saakka. Miltei ostin kuvien astioista jonkun, ajattelin sen piristävän kotona arkisia salaattihetkiä. Koska juuri tiettyä lautasta ei kuitenkaan löytynyt (kuvassa yksi iso kukkalautanen) pysyin kovana ja en sortunut. Monesti se mikä näyttää reissussa kivalta, ei enää kotona olekaan niin kiva. Toisaalta kyllähän noilla astioilla vaikka iloisia Tex Mex hetkiä olisi rakentanut, ehkä toisella kertaa. Kenties vielä palaamme. <3

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Täydelliset ihmiset

Sivusin jo tuossa hieman aiemmassa postauksessa "Läskiksi meni" elämän hallinnasta ja miten sitä omien vajavaisuuksien kautta helposti mieltää, että jotkut ihmiset ovat täydellisempiä, kuin toiset tai erityisesti tässä tapauksessa täydellisimpiä, kuin itse. 



Toisen ihmisen asettaminen jalustalle ja kuvitteleminen täydelliseksi, johtuu useimmiten siitä, ettei vie ajatuksiaan riittävän pitkälle ja ajattele kyseistä ihmistä loppuun asti, vaan näkee vain pinnan. Toisen täydelliseksi voi myös kokea, jos toisella ihmisellä on sellaisia ominaisuuksia, joita kokee itseltään puuttuvan, mutta toivoisi niitä itsellään olevan.



Tällä matkallamme on vain silmillä pintaa katsoen näyttäytynyt täydellinen perhe jo lentokoneessa. Olen törmännyt heihin pari kertaa myös Rhodoksen vanhassa kaupungissa ja he muistuttavat James Ivoryn ohjaaman elokuvan Hotelli Firenzessä hahmoja, sävy sävyyn istuvissa rypyttömän pellavaisissa vaaleissa vaatteissaan, kuin he juuri olisivat asettumassa kesäiselle picnikille Englannin vehreillä nummilla, nauttien palvelijoiden tarjoamasta teehetkestä ja heidän kotinsa jylhän komean kartanon häämöttäessä siluettina taustalla. 



Heidän vaatteissaan on sama persoonallinen tyyli, pastellia ja valkoista, naisilla hörhelöitä ja helmet kaulassa, miehellä vaaleaa ja myöskin pastellia, kaikki vaatteet kuin maagisin taikakeinoin täysin rypyttömiä, kuin vanhan ajan aristokraatteja päivitettyinä nykyaikaan.


Olisin voinut hiljaa ihailla heitä kaukaa, lomapäivien vaihtuessa toisiksi ellei meidän välillä olisi heti alkuun jo tullut pieni ryppy "tyylirakkauteen". Tulomatkalla lentokoneessa nakkasin varvassandalini nurkkaan ja kaivoin käsilaukkuni uumenista pehmoiset lentosukat,  ajatellen niiden olevan pehmeät ja mukavat ja ennen kaikkea omia silmiä hivelevät, olihan laukkuni uumenista nappaisemani sukat ihkaaidot Wonder Woman sukat, omat lempisukkani. 



Pyysin lentokoneen pienessä tilassa miestäni auttamaan toisen sukan jalkaan ja mitä sivusilmällä näinkään. Täydelliset ihmiset ja heistä äiti ja tytär, katsoivat sukkiani, sitten toisiaan ja tirskahtivat epäuskoiseen nauruun. Wonder Woman sukka edusti tuolla hetkellä aikuisiällä tapahtuvaa "lapsuuden loppua". Joku asia on sinulle merkityksellinen ja ihana, kunnes joku ihminen tulee osoittamaan asian jollain lailla huvittavaksi ja tuossa pienessä hetkessä jokin särkyy, näet itsesi selkeästi muiden ihmisten kautta, koomisena ja huvittavana hahmona ja tunnet olosi kiusaantuneen kömpelöksi. Jatkossa Wonder Woman sukat eivät ole enää viattomat, hauskat ja pehmoiset, vaan muistuttavat muiden ihmisten naurusta ja siitä, että mikä minusta on söpöä, on jollekin toiselle jotain hilpeän huvittavaa



Katsoin heitä takaisin ilmaisten, että huomasin heidän "sukkapilkan"ja mietin miten muutamassa sekunnissa voi onnellinen tilanne muuttaa suuntaa. Tilanne oli, kuin punaisille paljetti Uggeille useamman kerran julkisesti ihmisten nauraminen olisi toistunut. Tunsin hetken myöskin olevani taas se pieni tyttö jonka posket loimottavat punaisena korventavasta häpeästä, pidättäen sisäisiä kyyneliään, jottei kukaan näkisi nöyryytystäni ja lapsuuden tilannehan oli tuo klassikko, pesäpallojoukkueeseen viimeiseksi valituksi tuleminen, se hetki kun mieli oivaltaa, että elämä on välillä julmaa ja kun oman perheen antama rakkaus ei täysin toimikaan panssarina ulkopuolisten ihmisten pilkalle. Se hetki, kun oivaltaa ettei täydellisiä ihmisiä olekaan olemassa. 



Mitä tunteita teksti teissä herätti, oletko ollut vastaavassa "sukkatilanteessa", huomannut sivusilmällä miten sinulle nauretaan? Oletko tehnyt asian naurajille tiettäväksi vai nuollut haavojasi hiljaa syrjässä tai nauranut ihmisten typeryydelle, ollut vahva. Yksi asia kuitenkin on pakko sanoa, tälläiset hetket muistaa lapsuudestaan ikuisesti, nyt aikuisena onneksi se kirvely kestää vain hetken. Silti aihe oli mielestäni postauksen arvoinen, ihminen on tekojensa mitta, ei sanojen tai ulkoisten ominaisuuksien. 



Ihanaa päivää Suomeen, täällä Rhodoksella jo nyt aamusella +24 astetta lämmintä. Ihmismieli on kuitenkin siitä jännä, huomenna kun on kotiinpaluu, niin sitä jo kovin haikailee kotiin. On koti-ikävä ja se johtunee, että karvaolentojakin alkaa olla iso ikävä. :)

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Rhodoksella on kivaa



















Nyt kun on muutama päivä matkapäiviä takana ja vähemmän enää edessä, voisi sanoa, että Rhodos on toteuttanut kaiken sen, mitä tuli toivottua. Päätimme ettemme lähde reissua ollenkaan suorittamaan eli emme ennakoiden suunnitelleet mitään ja homma on toiminut. Mieli on todella levännyt ja joka päivä on tullut nukahdettua rantatuoliin ja eilen jopa kiusallisesti heräten omaan kuorsaukseen.

Ruoka täällä on mielettömän hyvää ja voisin elää fetasalaatilla ja tsatsikilla. Kahvifani on ollut myös pyörtyä onnesta kahvin suhteen ja häpeäkseni tunnustan, että pakkasin mukaan Pirkka tumma paahto paketin, siinä pelossa, että kreikkalainen kahvi on myrkkyä, ei ole vaan pala taivasta. Starbucks karamellilattekin häviää kreikkalaiselle kahville mennen tullen, jossa on syvyyttä ja makua, mutta ei tippaakaan kitkeryyttä. Eli kahvia tulee ostaa täältä kotiin ehdottomasti. 

Athineon hotellissamme on erittäin hyvä keittiö ja päivisin on tullut levollisesti syötyä vaan altaan äärellä. Ei ole tarvinut huidella minnekään tai kävellä helteessä syömään. Rhodoksella ihastuttaa myös tuulinen sää, altaalla olo ei ole yhtä soijaa pukkaavaa tuskaa ja iltaisin on enemmän, kuin miellyttävää käyskennellä vanhassa kaupungissa. Vanha kaupunki on ehdottomasti Rhodoksen sydän ja erittäin vaikuttava. Kävelimme eilen alhaalla muurien suojassa ja mielessä kumpusi fantasiasatujen maailma ja kyllä Game of Thrones yhtyen historian havinaan. 

Rhodokselta voi tehdä myös paattiretken Turkin puolelle Marmarikseen tai päiväretken Lindokseen. Jos olisimme täällä pari viikkoa, tekisimme retket ehdottomasti, nyt meitä kaikkia kutsuu vallan liikaa puoleensa hyvät kirjat ja se ainutlaatuinen mahdollisuus olla vaan. Miten ihmeellistä onkin vain olla ja antautua kirjojen kautta rentoutumisen ja seikkailujen pauloihin. 

Jos tästä lomasta pari asiaa pitäisi nostaa esiin, olisi se perheen yhteinen aika ja miten meillä kaikilla on sielu levännyt. Matka on siten täyttänyt enemmän, kuin tarkoituksensa. Samalla luodaan yhteisiä kultaisia muistoja. 

Ihanaa päivää Suomeen, täällä vielä kolme köllöttelypäivää punaisina rapuina ja jännää kyllä, koti-ikävä jo vaivaa, erityisesti perheen karvatteja on ikävä. <3

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Läskiks on mennyt!

Jeps, olin täällä Rhodoksella tyttärien kanssa kaupassa metsästämässä tyttärelle Game of Thrones teepparia, mutta kumpainenkin tytär osoitti kaupan ylänurkassa olevaa paitulia, "tuossa äiti sulle ja isille sopiva paita". Tietenkin meikäläinen nauroi lasten mukana ja tuumi isoon ääneen "siinähän on oikea iskän ja äidin nimikkopaita". 

Totuus on kuitenkin kahtiajakoinen, joka on aika tyypillistä meille ihmisille ja myös kovin tyypillistä meille naisille. Olen noin feministisen perusteellisesti kaikkea laihduttamista vastaan, koska on väärin määrittää ketään vartalon tai ulkonäön kautta. Oikeastaan tunnen jopa alituista huonommuutta, verratessani itseäni ihmisiin, joilla näyttää olevan elämä hallussa, koska ovat niin kurinalaisen hoikkia. He myös saattavat joogata, olla zen, somettaa minuutin viikossa ja kieltäytyminen suklaasta ei ole heille niin ei mikään juttu, heillä nyt vaan on elämä hyvin hallussa. 

Ärsyttää aivan älyttömästi oman pään sisäinen sekamelska, jossa toinen puoli vetää ruokahommelit hulivilin puolelle eli antaa palaa ja mässyttää menemään vaan ja toinen puoli vie kurinalaisuuteen ja sitä kautta tyytyväisempään minään. 

Ulkonäköni on täysin mieleni tuotos. Eli kun on ollut himppasen raskas talvi takana, niin olen viis veisannut mitä suuhuni olen laittanut ja olen tälläkin hetkellä kaiken seurauksena, tietynlaisessa sulavassa henkisen ja fyysisen konkurssin liitossa. Tuolloin sisälläni kaksi minää neuvottelee alati, "laihduta, laihduta, olostasi tulee heti virkeämpi ja parempi" ja toinen minäni kuiskii, "onko minuutesi vartalostasi kiinni ja laihduttajan elämähän on tylsää". 

Kun voin henkisesti hyvin ja kaikki on tasapainossa, huomaan olevan aikaa pohtia myös ulkonäköä ja tällä hetkellä jälleen kerran en pidä siitä mitä peilistä näkyy. Asiaa ei myöskään auttanut Liiteristä ostamani plus size jättiuikkari, joka kiristää sekin ja viruu käyttämättömänä matkalaukussa, kuin pilkaten sieltä minua, että nyt olet antanut mennä asioiden liian pitkälle. Hetken jopa itsepetoskelin täällä ja tuumin, että ne Liiterin vaatteet ovat kyllä aina paria kokoa pienemmät, mitä kokolappu sanoo, juu niin varmaan.

Muutaman viikon olen jo psyykannut itseäni koitokseen, jolloin jälleen kerran haksahdan samaan eli otan kroppani ja samalla mieleni hallintaan. Reissullahan ei laihduteta, juhannuksena ei laihduteta, joten olisiko se sitten juhannuksen jälkeinen maanantai, jolloin on taas aika aloittaa uusi elämä. Vaikka tosiaan olen tälläisiä uusia elämähommeleita vastaan, koska tiedän jo jutun juonen. Jahka synkkä ja pimeä talvi taas saapuu Pohjolaan ja vaivun karhun lailla talvihorrokseen, tarvitsee naiskarhun noin yleensä kerätä ympärilleen rasvaa, jotta jaksaa horrostella pimeän pitkän talven. Eli oma käyttäytymismallihan on periaatteessa jopa biologisesti ja luonnontieteellisestikin järkeenkäypää?

Omassa tapauksessa kesä on laihduttamiselle otollisinta aikaa ja talvi suorastaan mahdoton. Pontta kuitenkin vie ja mattoa alta, tietoisuus, että jos nyt tämän kesän itseäni kidutan ja mahdun taas kohtalaisen kokoisiin vaatteisiin, olen pian taas tässä samassa jamassa. Mitä järkeä on oikeasti missään, miksi en vaan jatka samaa menoa ja syömähillu entiseen tapaan, no koska sisimmissäni heiluu pelko, ettei lihomiselle loppua sitten näykään. 

Monen keski-ikäisen naisen elämä on himputtia, kroppa ei enää tottele, vaan elää omaa elämäänsä. Samalla matkaa sielu nuijittuna mukana, sillä itseään on piirun verran vaikeampi rakastaa, koska ei tunne sitä ihmistä, joka peilistä katsoo takaisin. Kun siihen kirsikkana vielä muksutkin alati huomauttavat painosta, sitä lopulta alkaa miettimään, näkevätkö kaikki vain pullerotiian ja onko palleroudessa jopa kuitenkin jotain turvallista? Makkaroissa pitäytyminen antaa oman mieleni levätä, voin vain olla ja nautinnollisesti mässyttää, eikä kaloritauluttaa koko elämääni. 

Ei tarvitse ihan niin paljon miettiä asuvalintojakaan, koska on vain yhdet housut, jotka mahtuvat päälle ja mieltä samalla musertaa, se ikuinen toivon liekki, mahtua niihin vanhoihin hoikan ajan vaatteisiin. Muutenkin kun antaa vaan periksi, niin on merkillisen vapautunut olo, kuin ei mitkään säädökset, etenkään syömäsellaiset enää koskettaisi, vaan olisin tavallaan oman itseni "herra", mutta olenko kuitenkaan?

Puuh, viikon päästä maanantaina se kuitenkin alkaa, uusi yritys kohti parempaa oloa, ei muuta. Jokaisen paino on jokaisen oma asia ja tärkeintä on hyvä olo. En minäkään ajattele muiden painoa, joten turha olettaa, että muutkaan pohtisivat minun. Silti olen hieman katkera elämälle ja kohtalolle, miksi naisen elämän pitää olla näin kamalan vaikeaa? Miksi ensin saa mässyttää koko nuoruusvuodet kädet ja jalat spagettipuikkoina ja yhtäkkiä sitä on reitevä ja allinen ja neloisleukainen?

Jos jotain, olen niin väsynyt kaikkeen tähän ajatteluun ja tähän ikuiseen vuoristorataan painoni suhteen, siitä kun täytin 40-vuotta. Yksi parhaimmista ystävistäni sivulauseessa sanoi, kun hänelle todettiin, että "oletpa laihtunut", "ei en ole laihtunut, olen lukioajoista asti ollut ihan saman painoinen". Tuli mieleen, miksi en ole ikinä haastatellut kamustani, miten hitsi teet sen? Miten kukaan voi olla aina saman painoinen? Olen itse ollut elämäni aikana vaikka minkä painoinen ja mitä enemmän ikää tulee, aina sieltä muutama kilo plompsahtaa tasaisesti lisää, 5kg per 10-vuotta. 


Hei kohtalotoverit, miten te kestätte tämän kaiken? Onko teillä sama juttu, elämä hallussa, paino hallussa ja päinvastoin? En oikein edes tiedä kumpi tuossa asiassa on muna ja kumpi kana? Entä te, joilla paino on aina sama, miten sellainen voi olla mahdollista, kuin olisitte Stepfordin naisia, kyllähän painovoiman reiluuden nimissä tulisi koskettaa kaikkia, erityisesti ikään ja sukupuoleen katsoen. 

Terkkuja täältä Rhodokselta, pohjahan on nyt nähty. Uimapuvussa mennään ja säärikarvojakaan en ole jaksanut ajella, sen koommin kun tänne lähdin, koska ei ketään kiinnosta, eikä kukaan katsele. Olen aina ja ikuisesti oman itseni pahin tuomitsija, mutta itselleen tulisi olla hyvä eli löytää se oma hyvä olotila, eikä koskaan verrata itseään muihin, se on surmanloukku se. Näissä sekamelskaisissa ajatuksissa, jotka johtavat vielä johonkin, tiedän sen, toivotan upeaa uutta viikkoa kaikille. <3