perjantai 13. marraskuuta 2015

Ajatuksia kuolemasta, pieni eläin, iso suru....

Olin eilen liesussa, mutta ehdin kotiin juuri oikeaan aikaan. Itkevä tyttäreni Krista oli löytänyt hamsterinsa kuolleena hamsterin omasta pienestä mökistä. Järkytys oli syvä, vaikka olimme varoitelleetkin, ettei Viki elä enää kauan. Vikin pää oli kaventunut loppua kohden ja vartalo, Viki oli jo miltei 3-vuotias. 

Kolmisen viikkoa sitten miehen kanssa Ruotsin reissulla toivoimme, ettei Vikistä aika jätä, kun olemme kotoa poissa. Onneksi kävi näin, että mieheni ja minä olimme eilen kotona ja pääsin lohduttamaan surevaa tytärtä ja saimme järjestää hautajaiset Vikille. Onneksi ei ollut routa ja maata oli helppo lapioida. 

Tyttäreni eivät ole kohdanneet kuolemaa, kuin kerran aiemmin, kun vaarini kuoli. Tällöin olivat pieniä ja halusin suojella heitä jättämällä heidän osaltaan hautajaiset väliin. Krista kirjoitti vaarille kauniin kirjeen, joka laitettiin vaarin hautaan yhdessä uurnan kanssa. Hautaan meni myös whiskyä ja suklaata, vaarin lempiasioita. 
Nallekarhun lempeä vaarini mun <3
Sipoossa mökillä. 


Vaarin kainalo oli paras kainalo ja aina yhdessä kainalokkain katsottiin
länkkäreitä, Soap sarjaa ja Pieni talo preerialla sarjaa.
Töölön lapsuudenkodissa. <3


Hamsterin kuolema oli täten toinen konkreettinen kohtaaminen siihen, että kaikkien elämä päättyy joskus. Avasi dramaattisella silmällä tyttäreni mielen, vaikka pieni eläin, niin kovin rakas. 

En ole ateisti, en uskovainen, en usko tarkalleen tiettyihin oppeihin, mutta silti koen elämän olevan niin ihmeellistä, että jotain kaiken takana on. Olen nähnyt vaarini ruumiin ja eilen Vikin ruumis näytti samalta, hengettömältä. Sielu oli lähtenyt jonnekin, itse ruumis oli levollinen, tyhjä.. Molemmilla kerroilla tuli vahva tunne, itse sielu ei ole enää läsnä vaan jossain paremmassa paikassa, rauhassa ja levossa. 

Olen miettinyt jälkikäteen toiminko väärin pienten lasten osalta, etteivät saattaneet vaariani viimeiselle matkalle. Miksi kuolema nyky-yhteiskunnassa siivotaan pois, miltei kuin sitä ei olisi. Kuolemasta on tehty, lohduton piilotettu mysteeri, pelottava. Ikuisen elämän tavoitteleminen tukee kuoleman piilottelua, vanheneminen ei ole välttämättä arvokasta. 

Tyttäressäni jokin osa sai eilen kasvaa aikuiseksi, elämä on kaunista, mutta haikean lohduttoman surullista myös. 

Siksi olisi tärkeää muistaa elää tässä hetkessä, ei murehtia huomista, ei surra liikaa menneitä, sillä elämä on kauneudessaan arvaamaton. 

Sopiiko tämä perjantaipostauksen aiheeksi, en tiedä, mutta olen kiitollinen, että meillä oli terhakka Viki seurana miltei kolme vuotta ja että minut kasvatti vahva ja huumorintajuinen vaari. Koska kun aikaa itse surusta kuluu, mieleen pulpahtelee lukemattomia hyviä muistoja, lapsuuden muistoja ja niitä on ihana vaalia ja muistella. 

Löin kerran vaaria pesäpallomailalla olkavarteen ja vaari päästi ärräpäitä sekunnin ja yhtä nopeaan myös lohdutti, "ei hätää, sillä vaari on vahva kuin karhu". Niin kauan, kuin muistetaan, rakkaat elävät muistoissa. Uskon myös siihen, että menneet ihmiset elävät osittain meissä jälkeläisissä ja meidän mielissä. <3 

Piti lopettaa tämä postaus yllä olevaan tekstiin, mutta sain äsken juuri puhelun perheen pienimmältä Sofialta, joka on matkalla kotiin. Sofia itki lujaa ja kovaa, "pelottaa, mitäs jos jään auton alle kotimatkalla."  Vikin kuolema ja kuolema itsessään järkytti kovasti häntäkin, tänään pelottaa perinteinen kotimatkakin. Kuolema herättää monenlaisia tuntemksia ja ajatuksia. 

Mitä ajatuksia juttu herätti sinussa? Miten teillä selitetään kuolemasta lapsille tai miten teille on selitetty? Onko kuolema siivottu liikaa pois, jopa pelottavaksi asti? Lempeää perjantaita kaikille. 

71 kommenttia:

  1. Tämän hienon tekstin aikana ehdin miettiä poismenneitä rakkaita/läheisiä ja myös niitä rakkaita lemmikkejä... tunteet nousee näköjään heti pintaan kyyneleiden kera - joten eipä tässä enempää pysty kirjoittelemaan <3
    - Kaikesta huolimatta oikein ihanaa iltaa <3 Eletään tässä ja nyt... alan pitkästä aikaa valmistautumaan illanrientoihin, pikkujoulut edessä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti oli aivan ihanat pikkujoulut. Tänä aamuna saimme herätä järkyttäviin uutisiin.... Maailma on sekaisin. Ihanaa lauantaita kaikesta huolimatta Marrusein <3

      Poista
    2. Eilen oli hauskaa hyvällä porukalla! Tänään on ihan sanaton ja ei vaan voi tajuta tätä maailman menoa... täällä istuskelen tv:n äärellä... kynttilöiden valossa :(

      Poista
  2. Tiia, ei kai tarvitse miettiä sopiiko joku perjantaipostauikseksi. Kuolema on osa elämää, mutta ymmärän hvyin, että sojelit lapsiasi vaarin kuolemalta. Pieneen lapseen ei aina mahdu niin iso suru. Se on jotain, jota he ehkä eivät osaa käsitellä. Minä sain 11 vuotiaana nähdä rakkaan Amanda-mummoni arkussa, mutta viisi vuotta minua nuorempi sisareni ei. Se meni kohdilleen, sillä olinhan minä erityisesti mummon kanssa olut niin paljon, että minun täytyi saada hyvästellä. Mutta rankkaa se oli.

    Kun miedän hamsteri lähti. Meri oli jo teini ja tajusi, että hamstereilla on lyhyt elämnikä eli se oli meidänkin hamsteri noin 3 vuotta lähtiessään. Silti laitettiin hautapiakka ja kyynelehdittiin. Suurirhtinatar Olgan surusta on ollut melkein mahdotonta selvitä, mutta nyt huomaan, että aika jo auttaa. Olisi ollut väärin ottaa uusi koiruus siihen surun keskelle. Olga oli Unforgettable ja uusi pentu olisi ainakin mielen salassa tullut verratuksi Olgaan. Suru on tehyt surtavaksi, vaikka mikä olisi. Vain pienet lapset minusta voisi hiukan säästä, enkä voi pitää sitä pahana. Se on vanhempien päätös. Perheen privaattiasia.

    Kun isäni lähti, jouduin ensimmäisen kerran aikusiena tosi suuren eteen. Mutta kun saavuimme paikalle tunti hänen kuoltuaan, näin sen rahan, mikä hänen kasvoillaan oli ja tiesin, että sielu on mennyt sinne jonnekin, jossa on sen on hyvä olla. Isäni meni tähdeksi taivaalleni. Kymmenen vuotta olin hänelle soittamassa milloin mistäkin, mutta sitten muistin etten enää voikaan...Nyt on jäljellä ikävä ja kaunis alakulo. Joulukuussa käyn isän haudalla, vaikka teidän, että hän ei siellä olekaan. Joskus traditiot auttavat meitä hyvästelemään ja hyväksymään.

    Otan osaa Vikin poislähtöön ja toivon, että muistatte vaarista ne hetket, jotka saitte elää yhdessä. Sen ilon ja rakkauden.

    Kiitos samoin sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on, että kuolleen kasvoilla on rauha ja ovat tyhjät, sielu on poissa. Vaikka näky järkyttää, se myös antaa rauhaa, sielu on mennyt jonnekin parempaan paikkaan. <3

      Se on muuten totta, että jos liian pian tulee otettua uuden eläimen edesmenneen tilalle, voi hyvin tulla vertailtua aivan liikaa ja uusi on varjo edellisestä.

      Ihanaa viikonloppua Leena, muista levätä <3

      Poista
  3. Oi voi, kaunis postaus Tiia <3. Täällä luen sitä vuolaan itkun siivittämänä.

    Poismenosta, kuolemasta ja kaikesta muustakin voisin sanoa paljon, mutta jätän ne toiseen kertaa. Ehkä saatan joskus kirjoittaa siitä itsekin, mene ja tiedä. Mutta nyt ei ole sen aika.

    Sen sijaan tuosta hamsterista tekee kyllä mieli kommentoida. Hyvän ystäväperheemme kuopuksella, aavistuksen vanhemmmalla kuin teidän Krista, on jo kolmas hamsteri menossa. Ikää sillä on jälleen niin paljon ja terveys niin reistaillut, että sen poismenoa osataan jo odottaa. Aivan kuten teilläkin.

    Hämmästelen monta asiaa.

    Miten niin pieneen, vaatimattomaan ja kuitenkin niin vallattomaan otukseen voi kiintyä niin paljon (mutta siihen siis voi)? Miten (usein ala- ja yläkouluikäisten tyttöjen) sydämet voivat kestää niistä luopumisen niin järisyttävän lyhyen yhteisen matkan jälkeen (kun pienimmät hamsterit elävät noin 2-3 vuotta)?

    Mistä nämä samat tytöt ammentavat kerta toisensa jälkeen uutta voimaa ja ottavat lemmikin yhä uudelleen itselleen, vakka he tietävät, että he saavat kokea saman luopumisen yhä uudestaan?

    Ja silti kaikki tämä on elämää. Elämää, joka opettaa. Nuoria lapsiakin.

    Mikään täällä ei ole ikuista. Eivät lemmikkihamsterit, eivät lapset, emmekä me.

    Ehkä se on hyvä ymmärtää jo pienestä alkaen. Klisee tai ei, jokainen päivä on aika ainutlaatuinen.

    Voimia Tiia teille kotiin <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä hamsterista vaikka pieni on koolltaan voi tulla suuren suuri rakkaus, näin se on. Monta hamsteria ollut omassa lapsuudessakin ja pari niistä on jäänyt erityisesti mieleen uskomattomien persooniensa takia. En unohda pikkaisia ikinä. <3

      Sydämessä on niin paljon rakkautta, että sieltä kumpuaa halu jakaa rakkautta uudelleen, vaikka tietää on iso suru taas edessä. Kyllä omalla kohdalla tuli kuitenkin fiilis, toivottavasti ei enää hamstereita, on se niin surullista...

      Jokainen päivä on ainutlaatuinen. Luin kerran eräästä kirjasta miehestä, joka sairastui syöpään. Hän kuvaili niin, että sitten vasta heräsin, ennen sitä olin kulkenut elämäni sumussa, kuten kaikki he jotka miettivät ja pyörittelevät arkisia asioita, murehtivat turhia. Kun elinpäiviä oli jäljellä tietty määrä, kaiken näkee selvästi ja kaikki turha jää.

      Tuo teksti kosketti ja pelotti, sillä sen tietää jokainen päivittäisiä asioita murehtiva, että jos tulisi vakava sairaus, elämä pelkistyisi kahteen osioon, aikaan ennen sairautta ja aikaan sairauden kanssa.

      Voi voi menipä vakavaksi, mutta kyllä jokainen erityisesti huoleton päivä on ainutlaatuinen. <3

      Mukavaa viikonloppua Pariisin järkyttävistä uutisista huolimatta. <3

      Poista
    2. Ja myös huolellinen päivä on ainutlaatuinen <3

      Poista
  4. Meillä on Cialla ollut lemmikkejä monen vuoden ajan ja aina se satuttaa yhtä paljon. Kun Cian ensimmäinen hamsteri Lulu nukkui pois, niin kyllä siinä itkettiin molemmat. Laitoin viestiä opettajalle ja kerroin tilanteen minkä takia Cia on pois koulusta ja opettajan vastaus oli ihana, Hän ymmärsi täysin miltä tuntuu, kun lemmikin menettää ja kertoi osanottonsa.
    Samaa kuten Rouva Sana tuossa sanoi niin ehkä on hyvä ymmärtää vaikeita asioita pienestä pitäen,ettei ihan kaikki tule aikuisiällä ihan yllätyksenä. Ei sitä lasta saa liian pumpulissa pitää.
    Ihanaa viikonloppua sinulle ja voimia teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on liika suojelu on sekin pahasta, nuori ihminen menee sitten ihan shokkiin, kun maailma myllertää. Jokaisella on myös suruun ja surutyöhön, oli suru sitten kuinka isoa tai pientä tahansa. <3

      Ihanaa viikonloppua Marina ja toivottavasti voit jo paremmin. <3

      Poista
  5. Sopii hyvin tämä aihe juurikin tapaturmapäivään! Onneksi Viki sai olla teillä sen 3.v joka on jo hamsterille pitkä ikä.
    Itse sanoisin kans että on hyvä opettaa lapselle surunkin, toki sitä en sitten tiedä miten sen oikeallalailla opetetaan. Ettei jää mitään pelkoja! Vaikea asia on siis. :(
    Voimahalaus sinne! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on, suru kuuluu elämään ja lapsia ei voi siltä suojella. <3 Täytyy olla vahva olkapää ja paljon puhua. <3 Viki eli hienon pitkän elämän. <3

      Upeaa viikonloppua <3

      Poista
  6. Voih :(. Meillä on viime aikoina kuollut liian monta ihmistä lähipiiristä :(. Ikävää! Läheisin oli kuitenkin äitini. Vein minin eräille kallioille, jossa oli kaunis näkymä merelle ja taivasta näkyi kantamattomiin. Oli kaunis päivä. Halusin kertoa, että mummi oli nyt mennyt tuonne kauniiseen paikkaan, taivaaseen. Nykyään aina ihailemme kauniita auringonlaskuja ja nousuja ja mietimme mummia.Mini on myös 'iloinen' siitä, että mummilla on kavereita ( minun mummi,isoisä, toinen isoäiti) siellä taivaassa, ettei tarvitse olla yksin!!

    Mä mietin kanssa pitkään otanko neidin mukaan hautajaisiin, mutta otin. Ajattelin, että kuolema kuuluu elämäään ja varmasti kaduttaisi, jos en ottaisi. Olen iloinen, että otin. Suru on oikeutettu tunne ja sitä on turha peitellä lasten tai kenenkään edessä. Sekin kuuluu elämään!

    Kuolema on todella pelottava asia ja minä olen äitini kuoleman jälkeen kokenut voimakasta kuolemanpelkoa. Sen kanssa ei ole kiva elää :(( Se on oikeastaan ihan kamalaa. Onneksi pääsen aina silloin tällöin rakkaan terapeuttini penkille ( tai lattialle ) purkamaan pelkojani!

    Tsemppiä sinne! Itse aina ajattelen, että haluan olla mahdollisimman totuudenmukainen minille. Tietenkin ajatellen häneen ikäänsä, mutta totuus on kuitenkin parempi kuin totuuden pimittäminen!

    Olipas sekava kommentti, mutta ehkä sait selvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että otit ja ottaisin nyt nuo omanikin hautajaisiin. Vaarin kuolemasta on 6-vuotta, olivat niin kovin pieniä silloin. <3

      Kauniisti käsittelitte kuolemaa, lapsellekin varmasti helpottavasti ja ymmärrettävästi. Ihana oli se sinun äitipostaus aikoinaan <3

      Omien lasten myötä kuolemasta on tullut pelottavampi, pelkään kun matkustamme mieheni kanssa kahden, jos jotain sattuisi. Ennen esimerkiksi lentäminen oli mielestäni vain ihanaa, nykyään ajattelen hieman toisin.

      Ei ollut lainkaan sekava ja lapsille tulee olla rehellinen <3 Tulisi vain enemmän pettymyksiä, jos heiltä pimitettäisiin asioita, joita he kuitenkin pystyisivät käsittämään.

      Leppoisaa viikonloppua <3

      Poista
  7. Ihana kirjoitus. Eläinten kautta voi oppia elämää... ja kuolemaa. Ja pikkusisko oppi lapsena mitä on kuukautiset, kun meidän narttukoira sai ekan juoksun. :'D Itse muistan pienenä lapsena olleeni jonkun sukulaisen hautajaisissa, mutta olin kiinnostunut vain omista jaloistani: ainut muistikuva on, että ihmettelin miten pulleilta reidet näyttivät siinä kirkon penkissä istuessani. Kotona opetettiin, että kuoltuaan menee taivaaseen, ei sen kummempaa muistikuvaa asiasta. Jossain ikävaiheessa tuli kuitenkin kuolemanpelot iltaisin. En halunnut jäädä viimeiseksi hereille ja sitten en ainakaan saanut unta. En muista, millä keinoin se vaihe meni ohi. Pahempi kuolemanpelko oli teininä, kun äiti sairastui ensimmäisen kerran vakavasti. Siihen aikaan ei sairastuneen vanhemman perhettä/lapsia huomioitu mitenkään. Nykyään on kai toisin, lapsetkin otetaan huomioon, jos äiti/isä sairastuu vakavasti. Tällaisissa mietteissä tällä kertaa. Halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä mietteitä ja niin se on, ettei lapsi oikein ymmärrä, jos riittävän pieni on. <3 Totta, että nykyään huomioidaan niin monella tavalla enemmän. Kun ystäväni kuoli 14-vuotiaana, asiaan ei saanut minkäänlaista tukea. Toki kotona mummi lohdutti sinä päivänä, kun tieto tuli, mutta sen jälkeen ei oikein kukaan osannut. Ystävä jäi kymmeniksi vuosiksi uniin, nyt en ole muutaman vuoteen enää hänestä unta nähnyt.

      Ihanaa viikonloppua Liiolii <3

      Poista
  8. En minäkään ihan pieniä lapsia ehkä hautajaisiin ottaisi, mutta alakoululaisen kyllä jo. Itse olen aikuisena menettänyt molemmat vanhempani ja nähnyt molemmat kuolleena, mikä oli mielestäni hyvä asia, eikä ollenkaan pelottava. Silloin tuntui hyvältä että oli paikalla, vaikkei ihan kuolinhetkellä.
    Työssäni olen tietysti kohdannut kuoleman lukemattomia kertoja ja sielläkin se on kaunis tapahtuma, kun laitamme vainajan kauniistipuettuna, useimmiten omiin vaatteisiin ja kukkasen peiton päälle, kynttilän palaessa yöpöydällä.
    Omaiset saavat istua hänen luonaan haluamansa ajan, mihinkään ei ole enää kiire.
    Lemmikin kuoleman raskauden olen kokenut myös kun kultainen noutajamme kuoli 13,5 vuotiaana. Ihana Fia!

    Lohdutusta sinne erityisesti tyttärelle<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, että koululainen ymmärtää jo, mutta en pienempiä ottaisi. Toki kaikki riippuu niin paljon tilanteesta, mutta näin siis itse toimin ja toimimme silloin. Kyllä minulle oli tärkeää saada hyvästellä vaari ja nähdä hänet kuolleena. Uskon, että olisin asiaa jäänyt hurjasti veivaamaan, jos olisin saanut vain tiedon ja seuraavaksi olisi ollut hautajaiset. Asia tuli päätökseen ja selkeni, ettei vaari ole enää täällä.

      Lemmikin kuolema on kova paikka. Lapsuudenkodin Turilas, hamsterit ja kultainennoutaja Pontus. <3 Fia on kaunis nimi <3

      Leppoisaa viikonloppua <3

      Poista
  9. Meillä kuolemaa on käsitelty lasten kanssa pienistä pitäen. Rankinpana minun isäni kuolema. Kotieläimiä on haudattu useita myös.
    Meillä lapset seurasivat ukin kuihtumista ja lopulta kuoleman odottamista. Kuoleman ei tarvitse olla paha asia, joskus se on ihan hyvä juttu.
    Ihanaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti lopulta oli hyvä isällesi päästä lepoon, jos sairaus oli kovin rankka ja toinen kuihtui. Kärsimys on kamalaa ja varmasti aika moni meistä joutuu kärsien täältä lähtemään. Ei välttämättä sellaista elokuvalähtöä, eli nukkuu pois. Voi että menipä surulliseksi.

      Ihanaa viikonloppua Outi <3

      Poista
  10. Meän hamsterivanhus Hönö kuoli pari kuukautta sitten. Pieni eläin mutta niin ison palan sydämestä vei mennessään. Vieläkin kaupassa käydessä ja ruokaa tehdessä tulee mieleen ottaa Hönölle sitä ja laittaa Hönölle tätä. Mutta muistot onneksi elää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana Hönö <3 Ei ole koolla väliä, suuri suru se on. <3 Tiedän tunteen, aamullakin kun leikkasin kurkkua, olin viemässä Vikille.... Onneksi muistot jäävät ikuisiksi. <3

      Ihanaa viikonloppua Anni <<3

      Poista
  11. Meillä oli veljeni kanssa hamstereita ja aavikkorottia lapsena, niiden kanssaopeteltiin kuolemaa, mutta isoisän kuolema kun oli 10 v. ja mummin kuolema ollessani 12 v. olivat vielä aika mystisiä ja vaikeasti ymmärrettäviä, 14-vuotiaana ukin kuollessa kuolemaa ymmärsi jo vähän paremmin. Lähimmän ystäväni kuollessa viisi vuotta sitten pitkän sairauden jälkeen oloni oli lopulta aika levollinen, olimme jättäneet hyvästit kaksi viikkoa aiemmin ja kumpikin tiesi, ettemme näe enää, vaikka puhuimme kerran vielä puhelimessa. Olen kyllä itkenyt häntä kaivaten moneen kertaa, mutta nyt jo muistelen häntä ilolla enkä surren.

    Olen nähnyt sekä ukkini silloin teininä että isäni viime talvena kuolleena ja nyt olen ilmoittanut kaikille omaisille, että en aio tulla katsomaan, eikä minuakaan tarvitse. Kuolleen äärellä on tajunnut, että vain kuori on jäljellä ja haluaisin mieluummin pitää muistot elävästä ihmisestä. Äitini tosin närkästyi, kyllä häntäkin pitäisi tulla katsomaan jos kerran isällekin kävin jättämässä viimeiset hyvästit...

    Kovin eläinrakkaana ymmärrän hyvin, että eläimen kuolema on kova paikka. Joitain vuosia sitten anoppilan vanhan, rakkaan koiran kuollessa peittelimme appeni kanssa Rauhan arkkuun yhdessä ja molemmat itkimme yhtä vuolaasti. Se oli kovin surullista, vaikka olimmekin tienneet, että Rauha on jo vanha, eikä kauaa ole enää aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lumo jotenkin tämä sinun kirjoitus herkisti kovasti. Ystäväsi kuolema ja se rauha ja miten kauniisti kirjoitat. <3 Olen menettänyt ystävän 14-vuotiaana ja koska asiaa ei silloin käsitelty ja olin itsekin niin nuori, asia jäi kummittelemaan ja tuli uniin miltei viime vuosiin saakka.

      Suru muuttaa muotoaan ja kun pahin terä surusta haihtuu, tilalle astuu juuri nuo kuvailemasi kauniit muistot

      Jokaisella on omakohtaista haluaako nähdä läheistä kuolleena vai ei. Koin helpotukseksi, kun näin vaarn, ymmärsin, että sielu on poissa. Mitään miellyttävää se ei kuitenkaan ollut ja asia kummittelee mielessä haikeana muistona. Onneksi on niitä aurinkoisia muistoja sitäkin enemmän.

      Eläimistä tulee niin rakkaita ja vaikka olisi pienikin eläin, suru on todellinen ja iso. <3

      Ihanaa viikonloppua Lumo <3

      Poista
  12. Luettuani tämän kirjoituksesi, niin en itkulta ja kyynelitä saa oikein mitään järkevää tekstiä ♥♥♥♥♥♥♥ Tulisi todella melkein romaani jos kaikki tuntoni antaisin tulla♥
    Ihana Sinä ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ma-te ihanuus, suuri halaus ja aivan ihanaa ja lempeää viikonloppua <3

      Poista
  13. Voi Viki. Mutta eli pitkän ja hyvän elämän rakastettuna. Niinkuin vaarikin varmaan. Eläimet opettavat niin paljon, kuolemasta ja surusta. Meillä käydään usein pelonsekaisia keskusteluja Nelsonin kuolemasta mutta muuta kokemusta ei vielä ole. Toisin kun äidillä, joka itkee taivaassa olevaa vähän väliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten juuri tästä asiasta samana päivänä puhuttiin ja sitten kävi niin, että Viki kuoli... Kyllä meidän vaari eli todella hienon ja pitkän elämän <3

      <3 Ikävä ei koskaan lakkaa, se muuttaa vain muotoaan. <3

      Mukavaa viikonloppua Sari <3

      Poista
  14. Oma hamsterini kuoli, kun oli hoidossa viikon ajan ja me olimme Lapissa perheen kesken. Tuli kyllä aika suru puseroon kun palasimme kotiin. :( Sen jälkeen on pitänyt monta marsuakin saatella viimeiselle matkalle. Kyllä se kirpaisee (ja heti kun toivuin, aloin ruinata seuraavaa eläintä, käyköhän teillä sama?). Pieniä haluaisi kyllä suojella kaikilta elämän julmilta totuuksilta, mutta ei se vain mene niin. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei surullinen tarina, jota et varmasti unohda ikinä. <3 Meillä on niin käynyt sama, tänään alkoi ruinaaminen.... Niin ei se mene niin ja uutiset tuuttaa joka laitteesta eilisen kauheuksia ja lapsille täytyy yrittää jotenkin rakentavasti selittää...

      Ihanaa viikonloppua Katja <3

      Poista
  15. Meidän kulttuurimme on vieraantunut kuolemasta, siitä on tullut vähän niinkuin pelottava mörkö. Kuolema on osa elämää, jatkumoa ja se on luonnolista. Lapsi ymmärtää kun hänelle selittää rehellisesti ja suoraan hänen oman ikänsä huomioon ottaen tavalla, jolloin se on avointa ja kaunista. Peittelemällä siitä tulee heti salamyhkäistä ja ikävää. Suru pitää saada tulla, se pitää saada kokea ja siitä pitää pystyä keskustelemaan. Silloin kaikille osapuolille tulee hyvä ja helpottava olo. Kaikki tunteet on sallittuja.
    Ihanaa viikonloppua

    mirka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ajattelen minäkin, elämä on jana, on alku ja loppu. Ihmiselo ei ole ääretön. Joten jos ennen alkua ei ollut pelottavaa, ei sitten lopun jälkeenkään. Mutta meihin on sisäänrakennettu kuoleman pelko, mikä ajaa eteenpäin ja suojaa monelta, sillä on miinuspuolensa eli tuo valtaisa kuoleman pelkääminen.

      Lapset suhtautuvat itse asiassa paljon luonnollisemmin kaikkeen, me aikuiset tässä sotkemme ja monimutkaistamme asioita.

      Kaikki tunteet ovat sallittuja ja jotenkin harmi, että Suomessa suru ja itku ovat sellaisia salattavia asioita. Nuollaan haavojamme piilossa, ainakin minä.

      Iloa viikonloppuun <3

      Poista
  16. Lapset ymmärtävät kuoleman omalla tavallaan ja ottavat vastaan sen verran mitä pystyvät. Kysyin juuri omalta sisareltani, mitä hän muistaa äidistä ja äidin kuolemasta. Hän oli äidin kuollessa 5-vuotias. Hän sanoi, ettei muista äidistä muuta kuin tuokion ennen tämän kuolemaa, sen miten äiti otti senkistä (kulmakaappi) päänsärkypulveria ja lähti hakemaan hellapuita ja miten hän lähti perään ja näki mustan möykyn liiterin edessä. Hän muistaa myös, että tuli sisälle ja kertoi, että äiti kaatui eikä nouse. Seuraava, mitä hän muistaa on, miten hän hyppäsi Mamman, isoäitimme, kaulaan ja sanoi, että sinä saat nyt olla hänen äitinsä. Hän ei muista edes hautajaisista mitään.
    Monesti pienet lapset ottavat tiedon läheisen kuolemasta tosi tyynesti vastaan ja saattavat kysyä jonkin ajan kuluttua:"Mut milloin se äiti sitten tulee kotiin?" Näyttäisi siltä, että lapsen psyyke päästää raskaan tiedon perille vähitellen ja suojaa näin lasta.
    Lemmikin kuolema on hyvää surun opettelua.
    Tsemppiä teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muotoilin huonosti. Siis siskoni sanoi isoäidilleen, että tämä saa nyt olla hänen äitinsä.

      Itse olin teini-iässä, 13-vuotias, kun menetin ensin äitini ja siitä puolentoista vuoden kuluttua veljeni. Kyllä nämä tragediat sekä niitä seuranneet menetykset ovat olleet minulle koettelevia asioita. Olen todella tyytyväinen, ettei omien poikien ole tarvinnut kohdata mitään vastaavaa. Joskus kuulee, että tällaiset surut vahvistaisivat. En oikein usko.

      Poista
    2. Kauhea ja surullinen trauma nähdä oman äitinsä kuolevan ja nuori olit sinäkin, aivan liian nuori menettämään äitiä. Miten monta kertaa olet varmasti halunnut äidillesi asioita kertoa ja jakaa, mutta äitiä ei ole. Veljen menettäminen en edes osaa ajatella kumpi on traagisempaa. En usko, että rakkaiden ihmisten menetykset vahvistavat, muut koettelemukset kylläkin, uskon, että ihmiseen jää surun särö. Säröllä en tarkoita mitään rampauttavaa jne.vaan monista ihmisistä näkeekin silmistä, että ihminen on kokenut syvän surun.

      <3 <3 Ihanaa viikonloppua sanon, vaikka maailma on eilen ravistellut...

      Poista
  17. EIhän se surun määrä ole koskaan lemmikin koosta kiinni, yhtä paljon suree pientä kuin isompaakin eläintä jos se on rakas ollut. Joskushan lapsetkin joutuu läheisen kuoleman vielä kohtaamaan ja lemminkin menetys on hyvää totuttelua ajatukseen kuolemasta.
    Meillä on lemmikkihiirikin haudattu oikein kakkukahvien kanssa. Tytär pienenä keksi hakea naapurien isännät ja emännätkin hiiren haudan ääreen virsiä veisaamaan ja eihän siinä auttanut kuin kahvit heille siten tarjota. Kaikki pienet ja suuret eläimet on meillä lasten kanssa kunniallisesti haudattu ja surtu, tajuavat siten että kaikilla on täällä aikansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana liikuttava tarina tuo lemmikkihiiren hautajaiset, sai arvoisensa mukaisen rakkauden kohtelun viimeiselle matkalle. Koska nimenomaan ei se koko vaan se rakkauden määr. <3

      Ihanaa viikonloppua Sude <3

      Poista
  18. Meillä on haudattu lukuisia pikkulemmikkejä ja monta koiras, joka kerta yhtä surullista oli sitten kyseessä hamsteri tai bulldoggi :( Tytöt ovat tottuneet siihen eikä mitään pelkoja ole ilmaantunut. Itse töissä oon laittanut monia vainajia ja useinmiten ainakin sairaille ja vanhoille niin ihmisille kuin eläimille kuolema on helpotus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kuolema on varmasti vanhalle ihmiselle vapautus. Jos meille annettaisiin ikuinen elämä, pitäisin sitä todella ahdistavana. Ei kukaan halua elää loputtomiin, kenties vain hieman pidempään, eikä ainakaan niin, että kukaan läheinen tai itse lähtisi kesken matkan.

      Suru on suru kaikissa muodoissa, oli eläin tai ihminen <3

      Leppoisaa lauantaita Minna <3

      Poista
  19. Kun on syntymä on myös kuolema. Tämä on ainoita faktoja elämässä. Siksipä länsimaisen ihmisen suhtautumistapa kuolemaan on vähintäänkin outo.
    En osaa sanoa miten läheisen kuoleman pitäisi lapsen kanssa käsitellä. Itse olin seitsemänvuotias ukkini kuollessa, viikkoa myöhemmin kuoli isäni.
    Siihen aikaan maaseutukylässä hautajaiset vietettiin aina niin, että lehdessä julkaistiin avoin kutsu kaikille halukkaille, ja yleensä niihin koko kylän väki kokoontuikin.
    Itse hautajaisista en muista mitään, mutta pitkän aikaa minulla oli menettämisen pelko äitini suhteen.
    Muistikuvissa on vain muutama kerta kun käytiin isää katsomassa sairaalassa jossa hän eli viimeisiä viikkojaan.
    Hän kuoli vuoden päästä keuhkosyöpädiagnoosin saatuaan.

    VastaaPoista
  20. Meillä on surtu ja haudattu ihana pörröinen kissa. Olimme papan kanssa ulkomailla, kun kisuliini jouduttiin lopettamaan. Matleena joutui viemään sen lopetettavaksi ja sen jälkeen juuri näin synkkänä syksyisenä päivänä hautaamaan sen mökin leikkimökin viereen. Se oli kova paikka opiskelijatytölle.
    Toki läheisten ihmisten (isovanhemmat) menetys on ollut paljon murheellisempaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei toista pientä, että joutui itse ilman tukea ja teidän olkapäätä tekemään ison aikuisen ihmisen teon. Oli varmasti todella raskasta. Suru on aina suru, mutta toki on isompaa ja pienempää surua. <3

      Ihanaa viikonloppua Mummu <3

      Poista
  21. Niin, kuolema kuuluu myös elämään =). Myös minulla oli ihana vaari, tai no siis olin vaarin lellikki =D. Olen ollut onnekas sen suhteen, että sain nauttia omista isovanhemmista kaikista yli kolmekymmentä vuotiaaksi saakka. Tyttäreni ei ole vielä joutunut kohtaamaan kuolemaa, mutta kyllä senkin aika tulee. Surulle pitää antaa tilaa ja aikaa surra. Onneksi on kaikki ne kauniit muistot olemassa. Ihanaa viikonloppua <3! PS: Osaat kyllä kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta mielenkintoisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on alku ja loppu, mutta se loppu on niin pelottava... Ihanaa, että olet saanut nauttia isovanhemmista niin pitkään, näin ei ole monilla. Tosin olen myös saanut nauttia isovanhemmista pitkään ja mummi onkin 94-vuotias.

      Surulle pitää antaa tilaa ja suru tulee surra, sitä ei voi ohittaa, vaan sen läpi on mentävä.

      Kiitos kovasti ihana Katinka ja kaunista viikonloppua <3

      Poista
  22. Voi, surullisia uutisia täällä, mutta kuten jo moni sanoi, Viki sai hyvä elämän. Meillä kuolema on koskettanut vähän liiankin usein ja liiankin läheltä, minun äitini, mieheni sisko, mummuni. Meidän isommat pojat ovat olleet kaikissa hautajaisissa mukana. Lapset käsittelevät asiaa ihan omalla tavallaan. Kun mieheni sairastui, oli isompien huoli ymmärrettävästi se, että iskä kuolee, onneksi kaikki on nyt kuitenkin hyvin.

    Niin ja onhan meiltä lisäksi kuollut kaksi koiraa, lemmikin kuolema on aina rankka paikka ja surullista, oli se sitten minkä kokoinen tahansa, mutta toisaalta niiden kautta lapsetkin oppivat ja kokevat kuoleman. Se on kuitenkin luonnollinen osa elämää, me olemme nyky-yhteiskunnassa vaan "ulkoistaneet"sen kauemmaksi.

    Hyvää viikonloppua surusta huolimatta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Viki sai todella upean elämän ja eli uskomattoman pitkään, niin pieneksi olennoksi. <3 Uskon, että teidän lapset ovat alkaneet pelkäämään, että näin voi käydä kenelle vaan ja niinhän se valitettavasti on. Mutta kun ihmisiä kuolee liikaa ympäriltä, tulee pelko kuka on seuraava. Todella raskasta ollut teidän perheellä. <3

      Hyvin kirjoitettu, kuolema on ulkoistettu ja se on oikeastaan todella surullista. Piilotettu kuin olisi häpeällinen asia jotenkin, pelottava ja outo..

      Ihanaa viikonloppua Anu <3

      Poista
  23. Voi Tiia! Otan osaa. Annahan Sofialle halit multa.
    Meillä on vielä isoilta suruilta säästytty. Pelkään niitä kovin, koska kuolema on mulle vieras asia. Viimeksi olen ollut hautajaisissa 20 v sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin pelkosi, täällä pelottaa myös. <3

      Kiitos haleista, annettu eteenpäin. <3 Aivan ihanaa viikonloppua Taru <3

      Poista
  24. Osanottoni! Välitä Sofialle.
    Oma äitini kuoli silloin, kun tyttäret olivat 7 ja 10 ja hautajaiset järjestettiin pikaisesti, isän toivomuksesta. Jouduin lähtemään reissuun pohjoiseen tyttöjen kanssa keskenään, koska miehellä oli tärkeä ulkomaan työmatka, jossa hän oli ohjeman vetäjänä. Ymmärsin sen, mutta vaikeinta oli, että surun keskellä sain kurkkuuni paiseen, joten ohjeeksi sain, lääkkeiden lisäksi ajaa lähimmälle sairaalalle, jos henkeä alkaa ahdistamaan. No, ken maantiedosta mitään tietää, niin matkalla on hyvin vähän sairaaloita ja pirskatisti metsää. Onneksi ajelimme sitten siskoni kanssa peräkkäin, joten ei siinä sitten mitään dramatiikkaa ollut. Äiti oli ollut sairas, joten osasimme kuolemaa odottaa ja omia tyttäriäni huoletti enemmän minun suru, koska mummua näkivät niin havoin ja kuolema oli jotenkin vielä tuntematon asia. Olin selvittänyt, että mummusta tuli enkeli, joten he tuntuivat olevan sinut asian kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei mikäö tarina M... Tulikohan paise kaikesta stressistä... Hui mikä reissu ja se sairaalareissukin olisi voinut tulla jo ihan siksi, että stressi... Niin lapset yleensä suhtautuvat näihin luonnollisesti ja taivas on heille kovin lohdullinen ajatus. <3

      Ihanaa viikonloppua M <3

      Poista
  25. Hieno perjantaipostaus. En minäkään tyttäriä ottanut hautajaisiin heidän ollessaan ihan pieniä. Ensimmäisen kerran kokivat menettämisen haikeuden, kun undulaattimme kuoli yllättäen. Suru oli tytöillä aluksi sanoinkuvaamattoman kova, mutta meni ohi ja jäljelle jäivät kivat muistot. Sitten alkoikin hinkuminen koiranpennun perään.
    Suruisasta tapahtumasta huolimatta hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se menee eläinten kanssa ja kun eläinrakkaita ovat, niin toki haluavat uusia hellittäviä. <3 Juu omat lapset olivat päiväkodissa silloin, muistaakseni 4- ja 6-vuotiaita, koin että liian pieniä.

      Kaikista surullisista asioista huolimatta kivaa viikonloppua Belladonna <3

      Poista
  26. Oman isäni hautajaiset olivat lauantaina.. :,(
    Kolmesta lapsestani vain vanhimman otin mukaan hautajaisiin. Nuorimmat, vasta 2 ja 4 -vuotiaat eivät olisi ymmärtäneet tilaisuudesta tarpeeksi käsittääkseen miksi äiti (ja kaikki muutkin) itkee, joten he olivat hoidossa päivän ajan. 9veen kanssa ollaan yhdessä itketty ja keskusteltu paljon isäni (heille myös vaari ♥) kuolemasta paljon. Ollaan sovittu, että kerran viikossa saunan jälkeen muistellaan takkatulen ääressä kivoja muistoja vaarista ♥ Se on itsellekin terapeuttista..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miru voi ei, osanottoni, olet suuren surun äärellä <3 Kaunis ajatus ja surua täytyy työstää, sitä ei voi piilottaa. On varmasti takkatulen ääressä keskustelu tärkeää ja terapeuttista teille molemmille.

      Suuri halaus <3

      Poista
  27. Voi ei. Kuoleman kohtaaminen on niin vaikeaa monelle aikuisellekin, on varmasti lapsillekin. Joten otan osaa hamsterin poismenon johdosta. Meillä myös elettiin dramaattisia hetkiä, kun meidän hamsteri loukkasi tassunsa juoksupyörässä ja koululaisen otin mukaan eläinlääkäriin. Tämä veitikka vielä toipui, mutta fakta on, että alle 2v enää yhteistä aikaa. Nautimme siitä kaikesta, kun vielä voimme. Kuolema on vaan vaikea paikka. En minä osaa siihen suhtautua. Se on niin kaukana omasta elämästä, siitä on vieraantunut. Se on osa elämää mutta se kaipuun määrä. Vuosikausia kaipasin setäänikin. Oli outoa, kun yksi puuttui porukasta. Nyt ajatukseen on jo tottunut. Ikävä on silti. Vaikea asia, mistä silti on tärkeää puhua.

    Halauksia teidän perheeseen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi teidän hamtaroa, mutta onneksi siinä kävi hyvin ja nauttiikaa toisesta ihanuudesta sydämen kyllyydestä. <3

      Kirjoitat todella hienosti, samoin koen, vieraantunut, pelottaa, ahdistaakin, surettaa, tuntuu väärältä ja ikävä on pohjaton. <3

      Hirmuisesti halauksia sinne <3

      Poista
  28. :( Pikkuisille halit munkin puolesta! En nyt itsekään mikään kovin vanha ole.. Mutta hmm. Paljon herää ajatuksia aiheesta enkä edes oikein tiedä mitä kaikkea sanoisin.. Pappani kuoli kun olin niin pieni, etten ymmärtänyt muuta kuin sen, että äiti itkee ja äiti on surullinen, joten itsekin itkin. Ehkä 6-7 vuotta sitten meidän pari gerbiiliä kuoli ja sitäkin oli jotenkin vaikea hahmottaa vaikka kuitenkin olin jotain 14. Mummi kuoli auton yliajamana muutama vuosi sitten ja sitä en jotenkin käsitä vieläkään. Itkin hirveän paljon ja pitkään, mutta vieläkin jotenkin tunnun kuvittelevan mummin sinne omaan kotiinsa toiseen kaupunkiin.. Vaikka olin hautajaisissa ja vaikka kävin viimeisen kerra rutistamassa mummin kättä.. Eikai sitä voi koskaan ihan täysin ymmärtääkään?

    En oo silleen uskonnollinen ihminen, että uskoisin joihinkin tiettyihin juttuihin, mutta uskon siihen, että kuoleman jälkeen on jotai. Oli se sitten taivas tai joku muu paikka. Ehkä mitään paikkaa ei ole vaan nämä ihmiset elävät meissä/meidän kauttamme.. En tiedä mikä se muoto on, mutta ei se ns maanpäällinen kuolema varmasti ihan lopullinen hengen/sielun kuolema ole kuitenkaan.. Näin mää koen asia :) Nyt on toiset isovanhemmat 90v ja vaikka ovatkin todella hyvässä kunnossa (esim ukki on hiihtänyt jo tälle "talvelle" lähes 300km??) niin silti sitä miettii, että kuinkahan kauan heillä on aikaa ja pitää nähdä mahdollisimman paljon yms. Luulen, että heidän tapauksessaan tilanne on eri kuin koskaan ennen, sillä aina ennen tilanne on tullut jotenkin yllättäen tai ettei oo ymmärtänyt ja onhan tottakai gerbiili eri asia kuin rakas ihminen. Luulen kyllä, että oon ihan palasina sitten joskus kun Rockysta joudun luopumaan, mutta parhaassa tapauksessa Rocky on vielä täällä 15 vuotta :)

    Tiia, olet aivan ihana!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei sinä olet niin I H A N A <3 <3

      Voi ei sinun mummi... Se että ihminen lähtee yllättäen voi olla lähtevälle armollisempaa, mutta jäljelle jääneille kovin armotonta. Hyvästejä ei ehditä jättää ja järkytys aiheuttaa elinikäisen trauman. Olipa surullista kuulla. <3

      Voi miten vetreät ja ihanat isovanhemmat. <3 On kauheaa kun joutuu tuijottamaan numeroita, kunpa emme tietäisi niistä mitään, ihminen vain olisi ja sitten elämä päättyisi.. Nyt perustamme ajatukset elinodotukseen ja tiedämme karut faktat.

      Hyvin samoin juuri ajattelen ja elämä on niin ihmeellistä, geenit, gna, avaruus, pakko olla jotain, ainakin jotain energiaa jonne kaikki sielut kerääntyy. Mukava ajatus on tähtinä taivaalle, mutta tähdetkin kuolee, mutta katoavat kenteis energiaksi.

      Ja se sinun ukki, wau, saat olla niin ylpeä. En minä ole koko elämäni aikana hiihtänyt 300km! Teräsukki <3

      Rocky elää vielä pitkään ja kyllä se on jotenkin luontevaakin, kun näkee, että eläin alkaa olla harmaa, pää kavennut, väsynyt ja jotenkin murheellinen, tuntuu oikealtakin, että pääsee lepoon. Ihmisten suhteen ei ole ihan niin...

      Ihanaa viikonloppua ihanainen <3

      Poista
  29. Keväällä tulee kuluneeksi 4 vuotta siitä, kun meidän rakas lemmikkikani kuoli 6-vuotiaana yllättäen. Kyllä lapset olivat surun murtamia. Elettiin maaliskuuta ja maa oli vielä jäässä, joten hautajaisia ei päästy viettämään. Pakattiin pupu kauniisti kääreisiin ja pussiin ja pakastettiin. Kuulostaa kauhealta, mutta minkäs teet... Kun keväällä maa suli, kaivoimme haudan tontin reunalle ja pidimme pienet hautajaiset pupujussillemme.
    Halauksia täältäkin ♥︎

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ymmärrän hyvin, jos olisi ollut routa, Viki olisi pakastettu, jotta olisi päässyt meidän pihalle, lähelle meitä. Lapsille paikka, jossa muistella. Minne muuallekaan olisi voinut toisen reppanan viedä.

      <3 Haleja takaisin <3

      Poista
  30. Voi miten hieno postaus, Tiia <3
    Ja tiedät, että tuli liki - ja tulivat kyyneleetkin <3
    Meilläkin lapsille kuolema on tullut lähelle lemmikkien kuolemien kautta - ensin lähtivät Sauvon kissat ja sitten Lauran siilit - ja itkettiin pitkään ja hartaasti.
    Kun ensimmäinen läheinen kuoli, olivat lapset jo hieman isompia - eipä se silti helppoa ollut, kun toinen itkee ja suree kaiken ulos - ja toinen kätkee kaiken sisimpäänsä.
    Elämä on arvoituksellista - tänään sitä on elettävä, kun muusta ei ole lupausta.
    Halauksia sinne oikein monta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liki tuli, voi sinua Viirua on pohjaton ikävä ja pitkään. <3 Voi tuo kun kätkee sisimpäänsä, se on vaikeampaa. Tunteet olisi hyvä päästää ulos, mutta jokainen suree tavallaan. <3

      Näin se on ja eilisen valossa vielä karummalta tuntuu juuri nyt. <3

      Halauksia paljon <3

      Poista
  31. Omassa kodissani jo suhtauduttiin kuolemaan arvokkaasti, mutta ei peläten. Uskovassa kodissa opetettiin kuoleman jälkeiseen elämään, jälleennäkemiseen. Seurakunnan keskellä pienestä pitäen toimineena saimme olla monissa hautajaisissa, tuttujen ja tuntemattomien, esiintymässä, soittamassa ja laulamassa. Näimme papan kuolleen sänkyyn, mamman arkussa. Koiriakin haudattiin.

    Oman äitini saattelin rajan taa hänen kädestään kiinni pitäen. Myös vieraan ihmisen kuolinvuoteella olen yksin valvonut. Toinen puolituttu kuoli viereeni naisten illassa.

    Omille lapsille puhuttiin kuolemasta, hekin ovat olleet hautajaisissa pienestä pitäen. Jokunen marsu ja gerbiili on heiltäkin kuollut ja niitä on haudattu. Luulen, että aika rohkeasti olen heitä opettanut oman uskoni mukaan. Pienenä toinen tytöistäni kertoi tuovansa kukkia minun haudalleni....

    Eli kokemuksia on monia. Näin 50+ vuotiaana olen alkanut jonkin verran miettiä myös omaa kuolemaa. Mitenkä paljon on vielä vuosia jäljellä, ei saisi yhtään tuhlata aikaa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti kirjoitettu Mervi ja uskon, että uskosta saa valtavasti voimaa ja lohtua, kun on tieto elämästä kuoleman jälkeen ja rakkaiden jälleennäkemisestä. Uskon ainakin, että sielulla on rauhaisampaa, kun on usko lohtuna.

      Sekin on totta, että kun ikää alkaa täällä olla miltei 50 ja siellä jo sen 50, niin elämää alkaa miettiä eri tavalla, tulee käännekohtaan, miten haluan elää loppuelämäni. Ymmärrys siitä, että elämä täällä maan päällä on rajallinen. Nuorenahan tuntuu, että aikaa on loputtomasti.

      Oli hienoa saada sinun kommentti, lohdullista ja kaunista. <3

      Mukavaa viikonloppua Mervi ja kiitos tästä kommentista. <3

      Poista
  32. Mulle kristittynä kuolema ei merkitse lopullisuutta, ja olen sitä yrittänyt välittää lapsillekin. Isäni kuoleman jälkeen Onni mua lohduttelikin, että sä olet äiti iloinen sitten kun näet papapn taas taivaassa.
    Olen kyllä sitä mieltä, että kuolemaa nykyään todellakin siivotaan liiaksi pois arjesta ja ajatusmaailmasta. Mitä kauemmaksi sitä tyyönnämme, sitä suuremman shokin se kohdatessaan aiheuttaa.
    Ja siitä olen NIIIN samaa mieltä, että kuolleesta olennosta näkee, että jokin siitä on siirtynyt pois. Kuten itse sanoit, niin se sielu. Olen menettänyt jo molemmat vanhempani, ja todellakin, sairaalasängyssä heistä makasi vain kuori. Itse ihminen oli poissa.
    Mutta lohtuhaleja teille sinne! Lemmikki on perheenjäsen, vaikka olisi miten pieni tai outo otus tahansa. Meillä kilpparin kuolema toissakesänä ravisutti jälkikasvuja yllättävän voimakkaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin lohdullista, nähdä pappa taivaassa, näin toivon itsekin, tosin en omaa samaa niin vahvaa uskoa. Se asia on jotenkin vielä hakusessa, olen matkalla siinä.

      Kyllä niin totta, mitä kauemmaksi kuolemaa työnnämme, sen pelottavammaksi asia muuttuu. Kamalaa se onkin, jos joku joutuu liian nuorena lähtemään, väärältä tuntuu. Vanhusten lähdön paremmin ymmärtää, vaikka kaipuu onkin suuri.

      Kyllä näkee kuolleesta ihmisestä, että sielu on mennyt pois ja eläimistäkin yhtä lailla, omalla kohdalla koen, että se on jotenkin lohdullista, tulee tunne, että sielu on mennyt parempaan paikkaan. <3

      Voih kilppari <3 Kyllä se kuolema ravisuttaa, mutta kyllä tosiaan eläinten kautta lapset oppivat suhtautumaan kuolemaan paremmin. <3

      Oikein mukavaa viikonloppua Kutri <3

      Poista
  33. Eläimet opettavat hyvin elämää! Minullakin on olllut elämäni aikana, myös aikuisena, lukuisia hamstereita (ei juuri nyt kuitenkaan) ja niiden myötä oppi seksistä ja lisääntymisestä, poikasten avuttomuudesta ja myös kuolemasta.
    Kotimme ovella on 5 muistokiveä, joissa jokaisessa hamsterin nimi ja vuosiluvut, muistuttamassa näistä mukavista pörröisistä perheenjäsenistä, vaikka kunkin aika perheessämme jäi lyhyeksi, lajityypillisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi Pirkko tätä oli niin sydämellistä lukea. Viisi hamsterin muistokiveä. <3 Hamsterit ovat mielestäni ihania olentoja ja jokainen oma hamsterikin on ollut aivan oma persoona, niissä on jotain erityistä. Ovat vaatimattomia helppohoitoisuudessaan ja sirkeän positiivisia. Hauskoja persoonia, joilla on omia erityispiirteitä. Viimeisin oma hamsterini Eero oli valtavan seurallinen ja sai olla vapaana yöt huoneessani. Kävi tarpeet aina tekemässä häkkiin ja kiipesi sängylle minua nuuhkuttelemaan. Ihana tyyppi, jota en unohda ikinä. <3

      Oikein kauniita unia Pirkko <3

      Poista
  34. Mun ensimmäinen kokemus kuolemasta oli nimenomaan hoitoponin kuolema kun olin kymmenen. Yhdessä kaverini kanssa, joka oli toinen hoitaja, surimme. Pari kesää sitten löysin samaisen kaverin kirjoittaman tarinan kyseisestä ponista, se oli siis sellainen muistokirjoituksen tyylinen. Hymyillen, aavistuksen haikeana sitä luin. Mutta vieläkin muistan sen iltapäivän valon, kun koulumme pihalla istuimme hiljaa keinussa, epäuskoisina. Eihän se poni ole voinut kuolla! Ei vaan voi!

    En tiedä, mutta ehkä eläimen kuoleman kautta tietyllä tavalla lapset oppivat kuolemasta sellaisella ns. pehmeällä tavalla? Siis vaikkapa verraten isovanhemman kuolemaan, tai vanhemman kuolemaan? Ainakin itse näin jälkikäteen mietin, että tuo hoitoponin ja siitä parin vuoden päästä lemmikkikoiran kuolemat olivat kova pala, mutta ehkä vielä kovempi olisi ollut isovanhemman tai vanhemman menetys?

    Iloisempia aikoja meille kaikille <3 <3

    VastaaPoista
  35. Todella hieno, mietteitä ja ajatuksia herättävä teksti.

    Meillä lapset ovat todella pieniä, Napa vasta 4 vuotta, mutta kuolema ja suru on ollut ja riivannut meidän perhettä monien viime vuosien ajan. On kuollut isovanhempia, vanhempia, kavereita..
    Napa tietää esimerkiksi että mummu ja pappa asuvat hautausmaalla, ja hän aina kertoo että tänäänkin isomummu pyöräili hautuumaalle viemään kukkia.
    Muutama päivä sitten kun hän tuli seurakunnan kerhosta kotiin, hän totesi kaikki äiti joskus kuolevat ja sitten menee taivaaseen.
    Olin sanaton, koska en ollut ajatellut että meidän 4v poika ajattelisi tai edes joutuisi miettimään vielä kuolemaa hautausmaata enempää.
    Toisialta nyt kun mietin, on ehkä parempi että ohjaus on tullut kerhosta, koska muuten en olisi ehkä itse kertonut kuolemasta niin suoraan.

    Kuolema on ainakin itsestä niin mystinen, tuntematon ja loputon asia, että ei sitä edes oikein osaa vastata lasten kaikkiin kysymyksiin jotka kuolemiseen liittyy.

    Ja ainakin itsestä tuntui siltä vaikka kuinka olin saanut esimerkiksi äitini kuolemaa ns. varautua, niin ei sitä koskaan voi etukäteen tajuta millaista elämä on kun toinen ei oikeasti palaa..
    Vaikeita asioita, suuria pohdintoja.

    Voimia teille<3 Lemmikit ovat niin rakkaita!

    Mukavaa loppu viikonloppua !

    VastaaPoista
  36. Voi miten surullinen tapahtuma teille on ollut :( Lemmikit ovat tärkeitä perheenjäseniä olivat ne sitten hamstereita tai koiria. Lapsena minulla oli yhden kesän ajan kani kesämökillä ja tuntui todella surulliselta kun siitä piti luopua koulun alettua.

    Kuolema on vaikea asia lapselle käsittää. Muistan itse kun olin kymmenen vanha ja isoisä oli sairaalassa. Isoäiti ei varmaan käsittänyt tilanteen vakavuutta kun menimme katsomaan isoisää Meilahteen. Vierailua varten piti pukea päälleen suojavaatteet - en tiedä miksi? - mutta en olisi halunnut tehdä niin ja minua pelotti koko tilanne. Isoisä oli koneissa ja todella heikkona. Minua suretti myös, että keräämääni kielokimppua ei saanut vielä huoneeseen. Tästä tapahtumasta jäi pitkäksi aikaa ikäviä muistoja lapsen mieleen - mutta en syytä isoäiti tapahtumasta. Hän oli varmaan shokissa. Ehkä hoitohenkilökunta olisi voinut suositella ettei tilanne ole sopiva lapselle.

    Vuosia vuosia myöhemmin isoäitini oli huonossa kunnossa ja tiesimme ettei hän eläisi enää pitkään. Kiirehdin töiden jälkeen sairaalaan ja päästin oman äitini kahville välillä isoäidin huoneesta. Istuin isoäidin vieressä ja katselin häntä. Yhtäkkiä isoäiti vain lakkasi hengittämästä. Isoäidin kuolema oli kaunis tapahtuma ja haluan ajatella niin, että isoäiti odotti minua kun olimme olleet hyvin läheisiä ennen poistumistaan täältä maan päältä. Katselin isoäitiä todella pitkään siinä sängyllä ennen kuin menin kertomaan tilanteesta hoitajille ja äidille. Opin, että kuolema voi olla myös kaunis tapahtuma. <3

    VastaaPoista